Suomalainen alkuperäisrotu meinasi jäädä löytymättä ja kuolla sukupuuttoon – Nyt ihmisläheiselle lampaalle on taas kysyntää

Ilmiöt

Pehmoiset lampaat ryntäävät laitumella kävelevän luokse. Jokainen vaatii oman osuutensa rapsutuksista. 

Kainuunharmaksia jalostavan Kati Neuvosen kokemuksen mukaan kainuunharmas on roduista kesyin. 

– Näiltä löytyy luonnetta. Ennen kaikkea nämä ovat lempeitä ja ihmisläheisiä, Neuvonen kertoo ja silittää Riemu-lammasta. 

Kainuunharmas on harvinainen suomalainen alkuperäisrotu, joka meinasi kuolla sukupuuttoon ennen löytymistään.  

Eläinlääkäri Pertti Hankonen oli töissä teurastamolla 1980-luvulla, kun hän alkoi kummastella teuraaksi tuotuja erikoisen värisiä lampaita. 

– En ollut ikinä nähnyt niin likaisen värisiä eläimiä, hän muistelee. 

Hankosella itselläänkin oli lampaita. Hän otti selville tilat, joilta lampaat olivat tulleet ja kiersi Kainuun sivukyliä lampaita etsien. Lopulta hän otti yhteyttä kaikkiin Kainuun 217 lammastilaan. 

– Ostin pois kaikki harmaat lampaat, jotka vain sain ja aloin tarkkailla niitä.  

Lampaita löytyi lähinnä vanhojen ihmisten syrjäisiltä pieniltä tiloilta, joissa kainuunharmaksia oli ollut pitkään.  

– Omistajat pitivät niitä vain lampaina, ei niillä ollut sen kummempaa rotumääritettä. 

Hankonen aloitti määrätietoisen rodunjalostustyön ja pelasti erikoiset lampaat sukupuutolta. 

2000-luvulla tehdyt DNA-tutkimukset osoittivat Hankosen oletukset todeksi – kirjoihin ja kansiin kirjattiin uusi rotu, kainuunharmas. 

Harmasta luultiin alun perin suomenlampaan yhdeksi värimuodoksi. 

Miika Tapio kuitenkin tutki väitöskirjassaan kainuunharmasta ja sai selville, että rotu poikkeaa suomenlampaasta ja sen juuret johtavat itään. 

– Samoihin aikoihin, kun löysin harmakset, oli ollut pitkään käynnissä  lampaiden rotusorto, Hankonen kertaa.  

– Ihmiset ajattelivat, että vain valkoinen lammas on arvokas, sillä sen villan voi värjätä. Likaisen väriset lampaat kannatti silloin hävittää, hän jatkaa. 

Hankosen mukaan vielä sata vuotta sitten Suomessa asuneista lampaista neljäsosa oli harmaita.  

Hän kuvaa aikoinaan löytämiään lampaita homotsygooteiksi, tuttavallisemmin sisäsiittoisiksi.  

– Kaikki lampaat olivat tiloilla sukua keskenään, eikä uutta verta hankittu. 

Alajärven Kuolemankylässä asuva Neuvonen on omistanut ja jalostanut kainuunharmaksia jo 14 vuotta. 

– Minulla oli lapsena lemmikkipupu ja kotona oli pari vuohta. Uskon, että jostain sieltä on poikinut innostukseni eläimiin.

Neuvonen aloitti maalaiselämänsä hankkimalla ensin hevosia. Jokivarret kuitenkin rehottivat pajua. Ne olivat kuin tehdyt lammaslaitumiksi. 

– Menin samoihin aikoihin lammastilalle lomittamaan ja se vei mennessään.   

Lampaita kipittää pitkin ojan törmää ja joku nappaa silloin tällöin suuhunsa lehden. Karitsa kiipeää muitta mutkitta kiviröykkiön päälle.  

– Minua kiinnostaa näissä suomalaisissa roduissa ennen kaikkea niiden alkuperäisyys. Ne ovat sopeutuneet tänne.  

Hankonen ja Neuvonen ylistävät molemmat monikäyttöisen kainuunharmaksen erityisen pehmeää villaa ja elävää väriä.  

– Kainuunharmaksesta saa mahtavan turkiksen ja nahan, Hankonen toteaa.  

– Yhdessä lampaassa voi olla jopa kolmea väriä. Yhteensä harmaksista on löydetty 17 eri sävyä, Neuvonen kertaa. 

Agrologiksi opiskeleva Neuvonen jalosti aluksi taljoja, mutta nyt hän on opetellut yhä enemmän villan käyttöä. Hän on huovuttanut ja opetellut tekemään lankaa.  

Lampaita jalostaessaan Neuvonen kiinnittää huomiota lihaominaisuuksien lisäksi väriin ja karitsointiominaisuuksiin. 

– Harmakseni tekevät keskimäärin kaksi karitsaa. Ne karitsoivat itse.  

Neuvonen ei sekoita harmaksiinsa muita rotuja ja myös Hankonen pitää tärkeänä, että kainuunharmas pidetään omana rotunaan. 

Kun Hankonen kokosi lampaat 1980-luvulla, uuhet olivat sisäsiittoisuuden vuoksi pienikokoisia. 

Hän sai taltioitua seitsemän sukua, joita alkoi kierrättää. Suurin osa kainuunharmaksista asuu nykyäänkin pienillä tiloilla, mutta kanta on elpynyt ja sisäsiittoisuus hävinnyt.  

Kainuunharmas syntyy yleensä mustana, mutta aikuistuessaan sille kasvaa valkoinen pohjavilla, jolloin se alkaa näyttää harmaalta. Peitinkarvaiset pää, jalat ja häntä ovat yleensä mustia. Harvinaisimpia ovat ruskeat kainuunharmakset.  

– Jokaisen karitsan kasvaessa jännitän, minkäköhän värinen tällä kertaa tulee, Neuvonen kertoo.  

Hankonen laskee, että kainuunharmaksia on nyt 1000–1500. 

Neuvonen ja Hankonen näkevät kainuunharmaksen tulevaisuuden valoisana. 

– Viime aikoina kiinnostus lampaisiin ja villaan on lisääntynyt, Neuvonen pohtii.  

Hankosen mukaan lampaan teurastus on lammaselinkeinon suurin haaste. 

Se saa monen pienen tilan lopettamaan. 

Haapavedellä lampaita pitänyt Hankonen kertoo, ettei Pohjois-Suomessa saa teurastettua lampaita juuri missään.  

– Poroa, hirveä, kanoja ja kaneja saa kyllä myydä itse teurastettuna suoraan tilalta, mutta lammasta ei, vaikka se on meidän teurastettavista eläimistä tervein, Hankonen päivittelee. 

Neuvonen yhtyy Hankosen näkemykseen. 

– Kotiteurastus olisi siistiä ja simppeliä, mutta se on nyt liian säänneltyä. 

Lampaanlihalla tienaaminen on muutenkin haastavaa. 

Koko ruho pitäisi saada myytyä, jotta kasvattaja jäisi saamapuolelle. 

Siksi Neuvonen jalostaa villaa ja virittelee kotieläinpihaa. 

Hänen kartanollaan vipeltää kainuunharmaksen lisäksi kyyttöjä, poneja, hevosia, ankkoja, undulaatteja, kissoja, koiria ja kanoja – ja pain myös iloisia vierailijoita. 

Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä elokuussa 2021. Lehden voit tilata täältä.

Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.