Salamurhaajien kauhu nousi kommunistimaan presidentiksi 70 vuotta sitten – uhkasi Stalinia tämän omilla lääkkeillä
Marsalkka Titon, sankarpoikamme, avulla
voitamme jopa helvetin.
Nostamme päät pystyyn, kävelemme urheina eteenpäin
ja puristamme kätemme tiukkaan nyrkkiin.
Näin kuuluu toisen maailmansodan aikainen serbokroaatin kielestä vapaasti suomennettuna laulu Uz Maršala Tita eli Marsalkka Titon kanssa tai avulla.
Tasan 70 vuotta sitten Josip Broz Tito nousi Jugoslavian presidentiksi. Hän jatkoi vuoteen 1963 asti myös pääministerin paikalla, jolla hän oli vaikuttanut jo vuodesta 1944 alkaen. Presidenttinä hän toimi kuolemaansa saakka.
Tito johti toisessa maailmansodassa kommunistipartisaaneja, jotka taistelivat Jugoslavian alueelle tunkeutunutta kansallissosialistista Saksaa ja tätä auttaneita kroaattien Ustaša-fasistijoukkoja vastaan. Jo partisaanijohtajana Tito nimitettiin Jugoslavian marsalkaksi. Arvonimeä ei koskaan ole saanut kukaan toinen.
Maailmansodan jälkeen kommunistit ottivat vallan Jugoslaviassa. Aluksi suhteet kommunistista maailmaa johtaneeseen Neuvostoliittoon olivat hyvät, mutta menivät poikki vuonna 1948.
Tito oli hankkinut kannuksensa Moskovassa suorassa yhteydessä Kremliin ja neuvostojohtaja Josif Staliniin. Kommunistisessa internationaalissa eli Kominternissa hän toimi peräti ylimpänä toimeenpanevana johtajana eli pääsihteerinä hetken aikaa 1930-luvulla. Espanjan sisällissodan aikana (1936–39) Tito organisoi tasavaltalaisten avuksi kansainvälisiä prikaateja.
Tito oli Josip Brozin vallankumousnimi, jonka hän sittemmin otti käyttöön osana koko nimeään.
Tito oli kansainvälisesti arvostettu kommunisti ja kommunistien ykkösnimi Jugoslaviassa jo ennen toista maailmansotaa. Hän oli luonteva valinta partisaanien johtajaksi ja voitokkaan sodan jälkeen sosialistisen Jugoslavian pääministeriksi.
Aluksi pääministeri ja kommunistit tekivät yhteistyötä laajasti eri ryhmittymien kanssa. Sodan jälkeen ykkösasia oli hävittää fasistimiehittäjän kanssa yhteistyötä tehneet voimat Jugoslaviasta.
Kuningasmieliset ja kansallismieliset tšetnikit olivat taistelleet natseja ja fasisteja vastaan, mutta ideologinen ristiriita tšetnikkien ja kommunistien välillä johti välirikkoon ja kommunistien yksinvaltaan.
Hävitys oli ankaraa, ja Titon hallinto tappoi tuhansittain Ustašan jäseniä ja tšetnikkejä, mutta myös muita mielestään epäilyttäviä tahoja, jopa kommunistipartisaanien rinnalla taistelleita.
Välirikko Neuvostoliiton kanssa johtui talouspolitiikasta. Tito tajusi, että Stalinin ajama yhteinen yritystoiminta Neuvostoliiton ja Jugoslavian välillä johtaisi Jugoslavian täydelliseen riippuvuuteen Neuvostoliitosta. Tätä Tito ei hyväksynyt, vaan pisti yhteistyön poikki.
Tämän vuoksi Jugoslavian kommunistinen puolue erotettiin Kominternia seuranneesta Kominformista heti vuonna 1948. Jugoslavia olisi todennäköisesti eronnut itsekin.
Eroavaisuuksia oli sekä talouspoliittisessa että kansainvälispoliittisessa ajattelussa. Koska Neuvostoliitto oli yksi maailmansodan johtavia voittajavaltioita markkinatalousjärjestelmäisten länsimaiden Britannian ja Yhdysvaltojen ohella, vallitsi Neuvostoliiton ja lännen välillä liennytyksen ja suojasään aika vielä jonkin aikaa. Tito taas jatkoi tiukkoja puheitaan julmasta länsimaisesta imperialismista.
Asetelma kääntyi myöhemmin päälaelleen. Ydinasekilpailu ja Yhdysvalloissa noussut tiukka kommunisminvastaisuus olivat ensimmäiset askeleet suurvaltojen välisen kylmän sodan syttymiselle. Samalla länsi ja Jugoslavia lähentyivät, ja tässä auttoi talouspolitiikka.
Jugoslavia korosti omavaraisuutta ja -ehtoisuutta talouspolitiikassaan. Neuvostoliitosta ei saanut missään nimessä jäädä riippuvaiseksi. Toisin kuin Neuvostoliitto, Jugoslavia salli yritystoiminnan ja oli erittäin myönteinen etenkin yksityisten pienviljelijöiden suuntaan.
Sosialismia edustivat esimerkiksi tehtaita valvovat työväen edustuselimet. Järjestelmää voi kuvata markkinasosialismiksi. Stalin alkoi pilkallisesti puhua titolaisuudesta, josta kuitenkin tuli myöhemmin neutraali tai myönteinenkin nimitys.
Johtaville länsimaille Titon ja Stalinin välirikko oli myönteinen asia ja Titokin innostui luomaan toimivat suhteet länteen. Kärjistäen voidaan puhua länsimaiden ”lemmikkikommarista”, vaikka Tito tiedostikin tiukasti rajan, minkä yli lännenkään kanssa ei pitäisi mennä. Tito jopa vieraili länsimaissa.
Stalin halusi Titon tilalle myöntyvämmän johtajan. Pian sen jälkeen kun Titosta oltiin tehty pääministeriyden lisäksi Jugoslavian presidentti, Stalin kuoli maaliskuussa 1953 ja tämän jäämistöstä löytyi viesti Titolta, joka kertoo johtajien kylmistä väleistä.
Tito kertoi kirjeessään Stalinille ottaneensa kiinni viisi Stalinin lähettämää salamurhaajaa. Jos Stalin olisi vielä lähettänyt uusia salamurhaajia, oli Tito uhannut lähettää omansa Moskovaan.
– Eikä minun tarvitse lähettää kuin yksi, Tito oli uhannut.
Tito selvisi useasta salamurhayrityksestä, mutta Kuuban kommunistijohtaja Fidel Castron ennätykseen verrattuna lukumäärä on pieni. Castro selvisi 638 salamurhayrityksestä, jotka olivat pääosin Yhdysvaltojen järjestämiä.
Stalinin kuolemakaan ei parantanut Jugoslavian ja Neuvostoliiton välejä. Neuvostoliitto olisi ollut tähän halukkaampi, mutta Titolle oli ehdottoman tärkeää pitää kiinni itsenäisestä linjastaan. Muitakin Balkanin ja itäblokin maita rohkaistui ajamaan Neuvostoliitosta itsenäistä kommunismia, toinen merkittävä nimi tässä oli Titon lisäksi etenkin Romanian Nicolae Ceaușescu.
Tito oli johtavia sitoutumattomien maiden liikkeen perustajia 1960-luvulla. Liike korosti riippumattomuutta suurvalloista. Pääosin siinä oli mukana itsenäisiä sosialistimaita sekä kehitysmaita, kuten on edelleenkin. Puolueettomuuspolitiikastaan huolimatta Suomi esimerkiksi ei hakeutunut mukaan.
Ceaușescun surmasi oma kansa joulukuun 1989 vallankumouksessa, mutta Tito päinvastaisesti oli syy sille, että Jugoslavian kansat pysyivät yhdessä.
Etniset jännitteet olivat läsnä koko Jugoslavian olemassaolon ajan, mutta Titon henkilökultti sekä tämän järjestelmällinen huolehtiminen siitä, että kaikki kansat saavat edustuksensa päätöksenteossa ja että vähemmistökulttuureitakin tuetaan estivät konfliktit.
Tito kuoli vuonna 1980 87 vuoden iässä. Hänen kuolemansa jälkeen Jugoslavialla oli enää vain vähän valtiota yhdessä pitäviä tekijöitä, ja ristiriidat kärjistyivät 1990-luvulla Jugoslavian hajoamissodiksi.