Olisiko itsenäistä Suomea ilman häntä, miltä Eurooppa näyttäisi? – Napoleonin kuolemasta 200 vuotta

Napoleon Bonaparten sotien vaikutus näkyy tänäkin päivänä
Historia

Historian kenties tunnetuin hallitsija Napoléon Bonaparte kuoli tasan kaksisataa vuotta sitten, toukokuun viides päivä vuonna 1821.

Napoleonin merkitys Euroopan ja maailman historialle on valtava. Ranskan keisariksi noussut kenraali järisytti ympäröivää maailmaa etenkin sodillaan, mutta hän edisti myös tieteitä ja paransi ranskalaisten elinoloja.

Ilman Napoleonia Suomenkin historia voisi olla täysin toisenlainen. Ruotsissa taas eivät olisi vallassa Bernadottet.

Napoleone di Buonaparte syntyi Ajaccion kaupungissa Korsikan saarella elokuussa 1769. Italialaistaustasta huolimatta Napoleon oli koko ikänsä Ranskan kansalainen, sillä Genovan tasavalta oli myynyt Korsikan Ranskalle hieman ennen Napoleonin syntymää.

Nimensä di Buonaparte vaihtoi ranskalaisemmaksi Napoléon Bonaparteksi vasta vuonna 1796 ollessaan jo Ranskan armeijan kenraali.

Di Buonaparte kävi koulunsa Ranskan mantereella Brienne-le-Châteaun sotilaskoulussa, noin 150 kilometriä Pariisista itään. Jo kymmenvuotiaana sotilaskoulun aloittanut di Buonaparte oli erityisen hyvä matematiikassa, ja hänelle ennustettiinkin lupaavaa uraa upseerina merivoimissa tai tykistössä.

Myöhemmin Briennen sotilaskoulusta hän pääsi priimusten joukossa 15-vuotiaana jatkamaan Ranskan arvostetuimpaan sotilasakatemiaan, École Militaireen. Vuoden päästä hän valmistui ja pääsi valitsemaan itselleen mieluisan tykistörykmentin, 16-vuotiaana vänrikkinä.

Todettakoon, että jo hyvin nuorena sotilasuralle päätyminen ei ollut tuohon aikaan mitenkään tavatonta.

Alhaisaatelinen di Buonaparte oli asemansa ja korsikalaisen syntyperänsä vuoksi kouluissaan hyljeksitty, alempana pidetty opiskelija. Menestyksensä hän joutui saavuttamaan kyvyillään ja toiminnan kautta.

Tuleva keisari oli 19-vuotias kun Ranskan vallankumous puhkesi. Hän liittyi Ranskan vallankumouksellisiin, ja kohosi kyvykkäänä upseerina nopeasti arvoasteikolla.

Ranskan vallankumous jatkui vuoteen 1799. Pitkin 1790-lukua Ranskan tasavaltalaiset vallankumoukselliset taistelivat sekä sisällissotaa monarkisteja vastaan että ulkovaltoja vastaan. Monarkit ja aateli muualla Euroopassa pelkäsivät, että he kokisivat saman kohtalon kuin Ranskassa teloitetut aateliset ja kuningas Ludvig XVI.

Vallankumoukselliset taistelivat myös keskenään vallasta ja olot olivat sisäisesti sekavat. Diktaattorina jonkin aikaa toimineen Maximilian Robespierren murhan jälkeen myös Napoleonin pää oli päätyä giljotiiniin, mutta menestyksekästä komentajaa pidettiin korvaamattomana sotilaana, joten hänet oli syytä säästää.

Napoleon oli myös harvinainen osaaja tykistötaitojensa tähden. Suurin osa tykistön upseereista oli monarkian puolella, ja taitavia komentajia tarvittiin vallankumouksen menestyksen takaamiseksi.

Di Buonaparte oli poikkeuksellisen menestyksekäs komentaja. Hänet ylennettiin kenraalikuntaan vuonna 1793, vasta 24-vuotiaana.

Tässä vaiheessa jo Napoléon Bonaparten nimen ottanut kenraali sinetöi maineensa viimeistään 1796 ja 1797 toimiessaan ylipäällikkönä Italiassa. Voitto Itävallan armeijasta 1796 teki hänestä Euroopan pelätyimmän miehen.

Sotaretkellä Egyptiin vuonna 1798 Napoléon Bonaparten retkue teki myös tieteen historiaa. Valistusajalta periytyneet ihanteet edellyttivät tieteellistä työtä retkillä eksoottisempiin kohteisiin, ja retken suurin hetki oli egyptologian mullistaneen Rosettan kiven löytäminen 1799.

Varmuutta ei ole, miten löytö tehtiin, mutta joka tapauksessa kivi mullisti ymmärryksen muinaisesta Egyptistä. Aiemmin egyptiläisiä muinaishieroglyfejä ei oltu osattu tulkita, mutta Rosettan kivi antoi avaimet ymmärtää hieroglyfejä.

Kivessä oli sama teksti kolmella eri tavalla. Egyptiläinen kirjoitusasu aukesi, kun kiven muinaiskreikkalaista osuutta verrattiin hieroglyfeihin. Niin sanottu demoottinen egypti oli kiven kolmas kieliasu.

Sotaretki tosin oli tappiollinen. Napoleon pelkäsi, että häntä syytettäisiin epäonnistumisesta, mutta päinvastoin ranskalaiset ottivat hänet sankarina vastaan. Osin tämä johtui siitä, että Ranskan asema nähtiin uhatummaksi kuin koskaan aiemmin, ja vain Napoleonin koettiin olevan kykenevä johtamaan kansaa uhattuna aikana.

Napoleon käytti suosionsa hyväkseen. Hän kaappasi armeijan tukemana vallan marraskuussa 1799. Kansalliskokous lakkautettiin ja valtaa käytti nyt kolmen konsulin muodostama konsulaatti. Napoleon oli käytännössä ensimmäinen konsuli.

Vuonna 1804 Napoleon järjesti kansanäänestyksen Ranskan uudesta perustuslaista. Käytännössä tämä tarkoitti keisarikunnan perustamista. Yli 99 prosenttia äänistä meni Napoleonin hyväksi, ja tästä tuli ranskalaisten keisari Napoleon I. Kansanäänestystä myös boikotoitiin, ja äänivyöryn aitoutta on perusteet epäillä.

Venäjän ja Ranskan keisarit Aleksanteri I ja Napoleon I sopivat Tilsitissä Niemenjoella lautalla myös Suomen tulevasta kohtalosta vuonna 1807. (Wikimedia Commons)

Napoleonin sodiksi kutsutaan vuosina 1803–1815 käytyä sotien sarjaa. Sotien vaikutukset näkyvät tänäkin päivänä.

Suomenkin historia olisi merkittävästi toisenlainen ilman Napoleonin sotien vaikutusta.

Napoleonin sodat johtivat myös siihen, että Ruotsi joutui sotaan Venäjää vastaan. Vuonna 1807 solmittu rauha teki Venäjästä Ranskan liittolaisen. Venäjän tehtävä oli hyökätä Ruotsia ja tämän osaa Suomea vastaan ja tällä tavalla pakottaa maa mannermaasulkuun, jolla Ranskan päävihollista Isoa-Britanniaa oli tarkoitus heikentää.

Suomen sota käytiin vuosina 1808 ja 1809. Suomesta tuli tämän myötä autonominen Venäjän osa, eli Suomi sai tällöin jo melko vahvan itsenäisyyden Venäjän keisarin ollessa suuriruhtinaskunnan virallinen valtionpäämies. Ruotsin osana Suomi oli ollut vain yksi alue muiden joukossa.

Pohtia voi, millainen Suomen historia olisi ollut, jos Suomen alueet olisivat olleet vielä pitkälle 1800-luvulle osa Ruotsia. Millä tavalla Euroopassa noussut kansallisuusaate olisi tällöin saapunut Suomeen? Olisiko Suomi itsenäistynyt rauhanomaisemmin vai verisemmin kuin 1900-luvun alussa lopulta kävi? Norjan itsenäistyminen Ruotsin johtamasta unionista 1905 oli rauhanomainen, mutta suurelta osin tuolloin Ruotsissa vahvistuneen rauhanliikkeen ansiosta.

Ruotsissakin valta vaihtui Napoleonin sotien johdosta. Kun Ruotsi oli menettänyt itäisen osansa Suomen, kuningas Kustaa IV Aadolf syrjäytettiin keväällä 1809 vallankaappauksella. Syrjäytetyn kuninkaan sedästä tuli kuningas Kaarle XIII. Tällä ei kuitenkaan ollut perillistä. Kruununperijäksi kutsuttiin tanskalainen prinssi Kaarle August, mutta tämä kuoli pian Ruotsiin saapumisensa jälkeen.

Valtiopäivät päättivät valita kuninkaan, joka olisi Eurooppaa suurimmalta osin hallinneelle Napoleonille mieluinen. Siksi kruununperijäksi kutsuttiin ranskalainen marsalkka Jean-Baptiste Bernadotte.

Kuningas adoptoi Bernadotten ja tämä muutti Ruotsiin. Napoleonin marsalkka joutui katkaisemaan suhteensa Ranskaan kruununperijän roolissaan, kun vuonna 1813 Ruotsi liittyi Napoleonia vastustaneeseen liittoumaan.

Kaarle XIII:n kuoltua helmikuussa 1818 marsalkka Bernadotte nousi hallitsijaksi nimellä Kaarle XIV Juhana. Hän kuoli 81-vuotiaana vuonna 1844, jolloin kuninkaaksi nousi Kaarlen poika Oskar I. Bernadotten suku istuu edelleen Ruotsin valtaistuimella.

Napoleonin lukuisat sodat olivat alkuun menestyksekkäitä, ja hän hallitsikin suurta osaa Eurooppaa. Merkittävä käänne menestyksessä oli epäonninen sotaretki Venäjälle.

Merkittäviä tappioita oli tullut jo aiemmin, kun Napoleon 1805 hävisi Trafalgarin meritaistelun Britannian kansallissankariksi nousseelle amiraali Horatio Nelsonille. Tämä osaltaan sai Napoleonin yrittämään kauppasaartoa brittejä vastaan. Samana vuonna hän sai myös ehkä suurimman voittonsa, kun hän kukisti Venäjän ja Itävallan liittouman Austerlitzissa. Liittouma oli paljon suurempi kuin Napoleonin armeija, mutta Napoleonin strategia tuotti tälle suurvoiton.

Itsevarma Napoleon vei armeijansa Venäjälle vuonna 1812, kun keisari Aleksanteri I oli sanoutunut irti Britannian saarrosta. Napoleon pääsikin Moskovaan asti, mutta kaupunki poltettiin valloittajan edestä, ja edessä oli hyytävä Venäjän talvi. Voittoisana alkanut sotaretki päättyi surkeasti. Vain 75 000 miestä valloitukselle lähteneistä 600 000:sta pääsi marraskuussa 1812 takaisin Ranskaan.

Napoleonin tähti oli laskussa. Vuonna 1813 hän hävisi paljon omaansa suuremmalle armeijalle Leipzigissa. Vastassa olivat Venäjän lisäksi Preussi ja Ruotsi. Tukea liittouma sai myös briteiltä, Espanjasta ja Portugalista.

Vuoden 1814 aikana Napoleon kävi useita taisteluita Ranskan maaperällä. Venäjän, Ruotsin ja Preussin lisäksi hyökkäykseen kävivät Itävalta ja Iso-Britannia.

Napoleon kukistui ja hänet karkoitettiin Elban saarelle, jolta on 20 kilometriä Italian rannikolle.

Jo seuraavana vuonna Napoleon palasi Ranskaan. Hän sai nopeasti koottua suuren sotajoukon ja onnistui kaappaamaan vallan.

Vuoden 1815 valtakausi jäi ”satapäiväiseksi keisarikunnaksi”. Napoleon lähti taas sotaan, ja saavuttikin voiton preussilaisista. Hän kärsi kuitenkin tappion liittoumaa vastaan Waterloon taistelussa kesäkuussa 1815, ja allekirjoitti tämän jälkeen heinäkuussa antautumissopimuksen.

Nyt Napoleon karkoitettiin kauemmas, Saint Helenan saarelle Afrikan läheiselle Atlantille. Ranskassa valta vaihtui ja maasta tuli kuningaskunta vuoteen 1848 asti.

Napoleonin mittavat sodat jättivät arpensa Eurooppaan pitkäksi aikaa. Häntä voi hyvällä syyllä sanoa hirmuhallitsijaksi, mutta hän teki myös sosiaalisia uudistuksia. Hän toteutti joitain vallankumouksen ihanteita, kuten ilmaisen koulutuksen ja korvasi feodalistisen lainsäädännön oikeusjärjestyksellä, joka on ollut esimerkki monille demokraattisille maille.

Napoleonin kuolemaa kuvaava piirros vuodelta 1860. (Wikimedia Commons)

Napoleon eli Saint Helenalla kuusi vuotta, kunnes kuoli luultavasti vatsasyöpään vuonna 1821. Saarella hän kirjoitti muistelmansa. Häntä vartioitiin tiukasti kahdella tuhannella sotilaalla ja kahdella sotalaivalla.

Napoleonin kuoleman epäiltiin olleen myrkytys, mutta nykytutkimus on todistanut väitteen suurella todennäköisyydellä vääräksi.

Lähteet

La Fondation Napoléon (ranskaksi)

Maailmanhistorian pikkujättiläinen, WSOY, 2005.

Tim Newark, 50 taistelua, jotka muuttivat maailmaa, Gummerus 2005.

Herman Lindqvist, Ensimmäinen Bernadotte: Sotilas, hurmuri ja kuningas, WSOY, 2011.