Nato ei ole tasa-arvoisten sotilasvaltojen liittokunta, vaan puolustuspoliittinen tilkkutäkki – heikkoina lenkkeinä pidetyt maat osoittivat arvonsa Ukrainan aseavussa

Sotilasliitto Nato on 30 maan sotilaallinen ja poliittinen liittokunta, joka voi pian kasvaa 32 maahan, jos Suomi ja Ruotsi päättävät hakea jäsenyyttä ja jäsenvaltiot hyväksyvät ne kerhoonsa. Tässä päätöksessä jokainen jäsenvaltio on tasa-arvoinen, sillä uuden jäsenvaltion liittyminen pitää ratifioida kunkin jäsenmaan parlamentissa.

Tasavertaisten kumppanien liittoumasta ei kuitenkaan Naton kohdalla voi puhua. Naton suureen telttaan mahtuu kirjava seurakunta maita maapallon suvereenista sotilasvallasta Yhdysvalloista aina Montenegroon, jossa asukkaita on Helsingin verran. Moni epäilee sitä, kuinka hyvin liittokunnan pienemmät jäsenet pystyisivät puolustamaan omaa aluettaan. Naton sotilaallisesti heikoimmat maat löytyvät idästä entisen Neuvostoliiton satelliittien kiertoradalta.

–  Heikko lenkki ovat entisen Varsovan liiton jäsenet, jotka ovat riippuvaisia neuvostokalustosta tai joilla ei ole tarpeeksi miesvahvuutta, kertoo STT:lle Ulkopoliittisen instituutin vieraileva tutkija Eoin McNamara.

Balkanin ja Itä-Euroopan jäsenmaiden on pitkään toivottu pyristelevän irti vanhasta neuvostokalustosta. Ukrainan sodassa tämä on kuitenkin McNamaran mukaan yllättäen osoittautunut näiden jäsenmaiden vahvuudeksi.

Siinä missä läntiset asejärjestelmät vaativat usein pitkää ukrainalaisten kouluttamista niiden käyttöön, neuvostokalustosta ukrainalaisilla on jo valmiiksi kokemusta ja näitä aseita on voitu suoraan lahjoittaa taistelukentille ilman koulutuksen järjestämistä.

Naton toisena heikkona alueena on pidetty Suomelle läheisempiä Baltian maita.

Tarton yliopistossa useita vuosia työskennelleen McNamaran mukaan Virossa ihaillaan Suomen asevelvollisuuteen nojaavan täysivaltaisen alueellisen puolustuksen politiikkaa erityisesti asevoimien johdossa. Siviilijohdon puolella vastavoimana tälle on toiminut halu kehittää kollektiivista puolustusta ja pienempää ammattiarmeijaa, joka sopisi osaksi Naton tehtäviä.

Tätä ajoivat Nato ja Yhdysvallat 2000-luvun alussa, jolloin Venäjää ei pidetty uhkana ja laajaa asevelvollisuutta ajateltiin tuhlauksena. Myös Virossa oli poliittista painetta luopua asevelvollisuudesta, mutta Georgian vuoden 2008 sodan vuoksi siitä pidettiin kiinni, McNamara kertoo. Suomen esimerkin mukaista kokonaisvaltaista puolustusta pidetään entistä enemmän esikuvana, ja tutkijan mukaan Viro onkin Baltian maista selvästi parhaiten asemoitunut oman alueensa puolustukseen.

–  Kun aloin käydä Virossa yli kymmenen vuotta sitten, ihmiset vielä vitsailivat siitä, miten he välttivät asevelvollisuuden suorittamisen. Vuosikymmentä myöhemmin kukaan ei enää vitsaile sellaisella, siitä päätyisi sosiaaliseksi hylkiöksi, McNamara sanoo.

Tutkijan mukaan Virossa on yhä joitakin jännitteitä Suomelta opitun täyden puolustuksen ja Natolta opitun kollektiivisen puolustuksen mallien välillä, mutta maa on onnistunut yhdistämään ne.

Sen sijaan etelänaapuri Latvian tilanne herättää enemmän epäilyksiä. Maa siirtyi vuonna 2007 täyteen ammattiarmeijaan, ja hallitus puolusti tätä linjaa myös Krimin niemimaan valtauksen jälkeen vuonna 2017. Myös Liettua luopui asevelvollisuudestaan vuonna 2008, mutta palautti sen jälleen käyttöön vuonna 2015 Venäjän vallattua Krimin niemimaan.

–  Baltian maat ovat tällä hetkellä sekalainen seurakunta. Lisäksi maiden välisessä yhteistyössä on ongelmia, se ei ole koskaan saanut tulta alleen. – – Ne ovat kuin kolme veljestä, jotka kilpailevat alituiseen ja ovat erimielisiä. Kukin pahastuu, jos joku toinen yrittää sanoa tälle, mitä tehdä, McNamara kertoo.

Tutkijan mukaan Viro on ollut halukkaampi yhteistyöhän esimerkiksi Suomen kuin etelänaapureidensa kanssa. Heikommin puolustetusta rajanaapuri Latviasta puhuttiin ennen Krimin kriisiä Viron mediassa jopa maan suurimpana sotilaallisena uhkana, joka oli kuin lukitsematon ovi Viron etelärajalla.

Sittemmin puhetavat ovat muuttuneet diplomaattisemmiksi, kun Venäjän uhka on kasvanut, kertoo McNamara.

STT:lle puhunut turvallisuustutkija, prikaatikenraali evp. Juha Pyykönen ei itse pidä heikkoa lenkkiä sopivana terminä Naton sotilaallisesti pienemmistä jäsenmaista puhuttaessa.

–  Naton ideahan ei ole se, että maat ovat itsenäiseen puolustukseen kykeneviä, vaan että se on kollektiivisena puolustusjärjestelmänä toimiva. Isot kontribuoivat enemmän ja pienet vähemmän. Maiden rooli on niiden suorituskyvyn kokoinen. – – Heikko lenkki on epäonnistunut ilmaisu. Ne eivät ole heikkoja siksi, etteivät pystyisi parempaan, vaan siksi, että tämä riittää Natolle.

Nato-keskustelussa eniten huomiota kerää sotilasliiton perussopimuksen artikla 5, jonka mukaan hyökkäys yhtä jäsenvaltiota vastaan on tulkittava hyökkäykseksi kaikkia jäsenmaita kohtaan. Vähemmälle huomiolle jää saman perussopimuksen artikla 3, jonka mukaan jokainen jäsenvaltio vastaa lähtökohtaisesti itse oman alueensa puolustamisesta.

–  Se on sitä vuoden 1949 tekstiä. Siihen aikaan kun ensimmäiset liittyivät (Natoon), ne täyttivät sen vaatimuksen tai isommat paikkasivat puutteita. Nykyisin siihen ei ole sillä tavalla sanantarkasti pitänyt turvautua, sanoo Pyykönen.

Pyykösen mukaan nykyajan Natossa ei oleteta, että pienimmät maat pystyisivät täysin itsenäiseen sodankäyntiin. Tämä ei kuitenkaan hänen mukaansa tee kolmannesta artiklasta kuollutta kirjainta.

–  Ei missään tapauksessa. Tulkitsen kolmatta artiklaa sillä tavalla, että niiden pitää kontribuoida yhteiseen puolustukseen, jotta yhdessä kasassa olevalla voimalla voidaan puolustaa myös kyseistä maata.

Kolmatta artiklaa pidetään perusteena Naton toiveelle, että jäsenvaltiot käyttäisivät vähintään 2 prosenttia bruttokansantuotteestaan puolustusmenoihin. Erityisesti Yhdysvalloissa herää säännöllisesti nurinaa siitä, että monelta jäsenmailta tämä tavoite jää vuodesta toiseen täyttymättä.

Pyykösen mukaan keskustelussa pitäisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota siihen, kuinka suuri osa maan puolustusbudjetista menee uusiin kalustohankintoihin, mikä on parempi mittari varsinaiselle suorituskyvylle. Naton toiveena on, että osuus olisi yli 20 prosentin, minkä Suomi ylittää heittämällä. Pyykösen mukaan osuus on Suomessa lähempänä 50 prosenttia.

Nato-maiden sotilaallisesta suorituskyvystä saa jonkinlaisen käsityksen Global Firepower -indeksistä, jossa eri maiden sotilaallinen voima on pelkistetty yhdeksi numeroarvoksi. Siinä maan sotilasvoima on sitä suurempi, mitä lähempänä se on nollaa.

Naton kärkikolmikko on kaikille tuttu. Se koostuu Yhdysvaltain ohella Euroopan suurimmista sotilasvalloista Britanniasta ja Ranskasta, jotka ovat myös liittokunnan ydinasevaltoja. Kärkikolmikossa Yhdysvallat saa indeksipisteen 0,0453, Ranska 0,1283 ja Britannia 0,1382.

Kovien sotilasvaltojen ydinasepelotteen on määrä suojata myös liittokunnan ydinaseettomia maita. Tämän kerhon merkittävimpiä jäseniä ovat suuret ja keskisuuret kansantaloudet, joilla on huomattavat perinteiset asevoimat. Näitä ovat muun muassa Italia, Turkki, Saksa, Espanja ja Kanada.

Naton ulkopuolisista maista Suomi saa Global Firepower -indeksissä pisteet 0,8825. Se asettaisi Suomen Naton keskiluokkaan suurin piirtein Tanskan naapuriksi.

Asevelvollisuudestaan tilapäisesti luopunut Ruotsi saa vertailussa yllättäen huomattavasti kovemmat pisteet 0,4231, eli se syrjäyttäisi Nato-listalla Kreikan kymmenen kärjestä. Juha Pyykönen tyrmää tämän ajatuksen.

–  Ruotsi on ihan väärässä joukossa, siellä on laskettu ihan jotain muita kuin sotilasjuttuja. Ruotsilla on ollut suuria vaikeuksia saada uudistukset käyntiin. – – Sodanajan vahvuus on 25  000, niin ei sillä kesää tehdä, Pyykönen sanoo.

Suomi sen sijaan erottuisi edukseen Natossa erityisesti Maavoimien osalta. Pyykösen mukaan myös Ilmavoimien kunto on hyvä.

–  Suomen Maavoimat ovat erittäin hyvässä iskussa. Sen kalusto on kunnossa ja se on elävä organisaatio, jota koko ajan myllytetään ja jota varusmiehet pitävät vireessä.

Natossa pienet jäsenmaat usein saavat tietyn roolin, johon ne keskittyvät. Pyykösen mukaan Suomen mahdollinen rooli selviää vasta jäsenyysneuvotteluissa tai myöhemmin jäseneksi liittymisen jälkeen, mutta siihen voisi kuulua esimerkiksi Baltian maiden ilmapartiointia rauhan aikana.

–  Itämeri ei välttämättä ole se alue, johon Suomi keskittyy, se voi yhtä hyvin olla Kuolan niemimaa. Joku ajatus Natossa varmasti on, ja suomalaisilla virkamiehillä ajatus siitä, mitä Nato haluaisi, Pyykönen sanoo.

Global Firepowerin mukaan Naton jumbopaikoilla ovat Balkanin alueen valtiot Pohjois-Makedonia, Montenegro ja Albania sekä lännempänä sijaitseva pienoisvaltio Luxemburg, joiden arvosanat alkavat nelosella tai viitosella. Hieman paremman arvosanan saavat Suomelle läheisemmät Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua.

Numeroiden tuijottaminen kertoo kuitenkin vain osatotuuden maiden sotilasvoimista ja vain vähän todellisen sodan lopputuloksista. Ukraina on tehnyt sitkeää vastarintaa Venäjää vastaan, vaikka pelkkien numeroiden valossa Ukraina näyttää pikkutekijältä Venäjän sotakoneen varjossa.

Tähän on vaikuttanut se, että muun muassa korruption takia Venäjän asevoimien todellinen suorituskyky ei näytä vastaavan kerrottuja numeroita.

–  Se, miltä asiat näyttävät paperilla ja mitä ne todellisuudessa ovat, ja mitä mobilisointi itse asiassa maksaa, ovat eri asioita. Venäjän piti olla tehnyt tehokkaita asevoimiensa modernisointihankkeita, mutta kuten näemme nyt, nämä reformit ovat epäonnistuneet, Eoin McNamara sanoo.

Tutkijan mukaan armeijoiden todellinen suorituskyky nähdään aina vasta sitten, kun ne ”vyörytetään paperilta taistelukentälle”. Epäsuhtaa lukujen ja todellisuuden välillä on jossain määrin havaittu myös Naton leirissä. Ukrainan pyytämä aseapu on nostanut pöydälle sen kissan, että ainakin osa maiden ilmoitetusta vahvuudesta on pitkään varastossa lojunutta kalustoa, jota ei hätätilanteessa voida ottaa käyttöön ripeästi.

Numerot eivät myöskään kerro mitään maanpuolustustahdosta, joka on Ukrainassa osoittautunut ratkaisevaksi tekijäksi.

–  Venäjän päätöksenteon perustana ollut tieto on ollut korruptoitunutta tai virheellistä. Siinä yhtälössä on maanpuolustushenki jäänyt vajaaksi. – – Se on selkeä juttu, jota ei numeroista löydy, sanoo Juha Pyykönen.

Kun Nato-jäsenyyden vastustus oli Suomessa korkeimmillaan yli vuosikymmen sitten, moni vastustaja perusteli kantaansa sillä, että pitkällä aikavälillä suomalaisten maanpuolustustahto heikkenisi.

–  Keskeinen argumentti vastustajille oli, että maanpuolustustahto romahtaa. Olen asiasta eri mieltä, Pyykönen sanoo.

Pyykösen mukaan suomalaisten maanpuolustustahto pysyisi myös Natossa korkealla, sillä Puolustusvoimien päätehtävänä olisi jatkossakin vastata Suomen omasta tontista.

–  On helppo kertoa äideille, vaimoille ja tyttöystäville, että teidän nuorukaisia tarvitaan täällä.