Näkökulma: Porttikielto ei lannista lobbaria, mutta avoimuus auttaa hygieniaongelmiin
Hallitusneuvotteluissa kehkeytynyt lobbarijupakka sai vihreiden puheenjohtajan Pekka Haaviston kiirehtimään lobbarirekisteriä hallitusohjelmaan.
Haavistolla oli ilmeinen tarve profiloitua asiassa, koska puolue sai lobbarihässäkässä kynsilleen itsekin: vihreiden neuvotteluryhmään kuulunut Elina Moisio päätti jäädä pois hallitusneuvotteluista, koska hän on vaikuttajaviestintään erikoistuneen Miltton Networksin osakas.
Haavisto tiesi tietenkin, että lobbarirekisteriä on helppo esittää, koska se on tulossa muutenkin. Asiaa esitti seuraavaan hallitusohjelmaan jo maaliskuun alussa puhemies Paula Risikon (kok.) johtama parlamentaarinen työryhmä.
Ryhmä katsoi yksimielisesti, että Suomeen on luotava lakisääteinen, kansalaisten avoimesti luettavissa oleva lobbarirekisteri toimijoista, jotka pyrkivät vaikuttamaan päätöksentekoon.
Hallitusneuvottelujen vetäjä Antti Rinne (sd.) ilmoittikin maanantaina illansuussa, että asiaa koskeva kirjaus hallitusohjelmaan on jo miltei valmis.
Lobbausta viikonvaihteessa kommentoinut Helsingin yliopiston viestinnän professori Anu Kantola arvioi, että lobbarien rooli hallitusneuvotteluissa kyseenalaistetaan nyt ensimmäistä kertaa kunnolla.
Kantolan mukaan ”aikaisemmin on ollut ihan normaalia, että lobbarit ovat siellä. Siitä ei ole kukaan sen kummemmin hermostunut tai nostanut asiaa kysymykseksi. Mutta nyt sentään nostetaan”, Kantola sanoi STT:lle.
Kantolalta on ilmeisesti unohtunut, että keväällä 2015 Juha Sipilän hallitusta tehtäessä lobbareita ei päästetty silloin neuvottelupaikkana toimineeseen Smolnaan muuten kuin asiantuntijoina.
Ratkaisu oli luonteva, koska tuolloin pääministeripuolueeksi yltäneellä keskustalla ei ole samanlaista yhteyttä ay-liikkeen Hakaniemeen kuin SDP:llä ja työnantajien Etelärantaan kuten kokoomuksella.
Sipilä on myös moneen kertaan tehnyt selväksi, ettei hän halua omalla toiminnallaan edistää amerikkalaistyylisen lobbauskulttuurin leviämistä Suomessa. Pääministerinä Sipilä on kieltäytynyt kaikista viestintätoimistoista tulevista tapaamispyynnöistä.
Siitä, onko onko vaikkapa työmarkkinajärjestöjen asiantuntijoiden paikka Säätytalolla hallitusohjelmaa kirjoittamassa, voi aina kiistellä.
Puolueita ei kuitenkaan voi oikein estääkään nimeämästä vaikkapa ay-liikkeen tai elinkeinoelämän palveluksessa olevia jäseniään neuvottelijoiksi, jos he sen tarpeelliseksi katsovat.
Avoimin kortein pelaaminen puolin ja toisin on myös yleensä parempi vaihtoehto kuin julkisivun näennäinen puhdistaminen esimerkiksi porttikieltoja neuvottelupöytiin antamalla.
Keskusteluja käydään kulissien takana joka tapauksessa. Tuskinpa etujärjestöt pelkkään tiedotteilla vaikuttamiseen tyytyvät, kun Suomen talous-, työllisyys- tai ilmastopolitiikkaa tuleville vuosille määritellään.
Lobbarikeskustelussa on sitä paitsi hyvä muistaa sekin, että vaikuttaminen jatkuu vaalien välilläkin ja hallitusohjelman kirjoittamisen jälkeenkin.
Etujärjestöissä ovet käyvät, kun asiantuntijoita lappaa lähiviikkoina ministeriautojen takapenkeille kuiskuttelijoiksi ja ministeriöiden virkahuoneisiin poliittisiksi valtiosihteereiksi – ja takaisin päin.
Jos asiaa ongelmana pitää, muuta lääkettä kuin avoimuus ei taida olla – asiallisten karenssisäännösten lisäksi.