Näkökulma: Kolmekymppiset lykkäävät suuria päätöksiä – syntyvyys sukeltaa, kun nuoret ovat varpaillaan
Väki harmaantuu, työtä tekevistä käsipareista tulee yhä kovempi pula ja eläkejärjestelmä natisee liitoksissaan.
Jos väestön kehittyminen pysyy nykyisellä tasolla, Tilastokeskus povaa Suomen väkiluvun kääntyvän laskuun vuonna 2031.
Syntyvyyslukujen sukellus huolestuttaa ja hämmentää – vastaava vauvakato muistuttaa surullisen kuuluisaa Japanin tapausta.
Jostain syystä suurella osalla nuorista tulevaisuususko tuntuu hiipuneen.
Elämän suuria päätöksiä lykätään tuonnemmaksi, kunnes ne monen kohdalla uhkaavat karata ulottumattomiin.
Mielikuvat vauva- ja lapsiarjesta eivät houkuttele vilkasta sosiaalista elämää viettäviä, urbaaneja yli ja alle kolmekymppisiä.
Tämä käy nopeasti ilmi, kun istahdan yliopistoaikaisten ikätovereideni kanssa kalliolaisen kuppilan pöytään parantamaan maailmaa.
Ensimmäisenä monille tulevat mieleen rapaiset kurahousut, tahritut tapetit, parkuminen ja zombiksi tekevä unettomuus. Sitten ei enää poiketakaan tuosta vain lasillisille tai tapaksille.
Silti epäilemättä suurin osa nuorista toivoo saavansa lapsia jonakin päivänä – mutta ei mieluusti ihan vielä.
Moni kokee, että biologisesti ideaalein hetki yrittää saada lapsia tulee vastaan aivan liian varhain.
Ajatus vanhempainvapaalle jäämisestä puistattaa, kun on vasta päässyt työuran alkuun vuosikausien kovan opiskelun päätteeksi.
Monelle hivuttautuminen mukaan työelämään tarkoittaa harjoitteluiden, määräaikaisuuksien, pätkien ja muiden silppuhommien kahlaamista.
Vain ani harva voi suunnitella tulevaisuuttaan vakituisen pestin turvin, levollisin mielin.
Suuri osa epävarmassa työelämässä seilaavista kolmekymppisistä haluaa välttää viimeiseen saakka tilanteen, jossa he putoaisivat perheellisinä yhteiskunnan tukiverkoston varaan.
Vain ani harva voi suunnitella tulevaisuuttaan vakituisen pestin turvin, levollisin mielin.
Kansallisen lapsistrategian valmistelu ei käynnistynytkään yhtään liian aikaisin.
Sen tavoitteiksi on listattu muun muassa alhaisen syntyvyyden ja lapsiperheköyhyyden haasteiden ratkominen.
Ehkä nykypäivän kolmekymppiset päätyvät punnitsemaan vaihtoehtoisia elämänvalintoja ahkerammin kuin ennen.
Pähkäiltävää riittää yllin kyllin, sillä vaihtoon voi panna kohtuullisen vaivattomasti niin ammatin, kotimaan kuin elämänkumppaninkin.
Erityisesti perinteisen suoraviivaisesta elämänkulusta näyttävät luopuneen suurten kaupunkien nuoret, kuten muuallakin maailmassa.
Helsingissä asuvista 28-vuotiaista naisista 17 prosenttia asuu lapsen kanssa, samanikäisistä miehistä vain noin 8 prosenttia (Yle ).
Heistä moni haluaa todennäköisesti asua lähellä palveluita, vaikka kantakaupungin asuntojen hinnat ovat pilvissä.
Henkinen siirtymä niin kutsuttuun ”Prisma-arkeen” voi olla kova pala.
Tunnen vain harvoja kolmekymppisiä, joilla on lapsia. Yhteiset menot heidän kanssaan sovitaan yleensä kuukausia etukäteen.
Jos isovanhemmat ennen vanhaan ottivat lastenlapsensa avosylin vastaan, moni 2000-luvun ikäihminen täyttää kalenterinsa kirjakerhoilla, golfilla ja matkustelulla.
Vapaaehtoiset lapsenvahdit tuntuvat olevan todella kiven alla.
Monella kaupunkilaisnuorella ei ole juuri minkäänlaista sidettä vauva- tai pikkulapsiarkeen.
Minä ja korkeakoulutettu kaveripiirini taidammekin kuulua siihen itsekeskeisten hedonistien ryhmään, jota on kovasti mätkitty huoltosuhteen romahtamisesta.
Sitoutumiskammoisuus, työorientoituneisuus, taloudellinen niukkuus – syitä perheellistymisen lykkäämiseen on moneen lähtöön.
Suurten päätösten tekemistä voi olla houkuttelevaa paeta työkiireisiin, deittisovellus Tinderiin tai surffileirille Balille.
Kun lapset olisivat vihdoin tervetulleita, biologian asettamat reunaehdot voivat olla musertavan tylyt.
Elämän rakennuspalikoiden on oltava tukevasti paikallaan, ennen kuin kolmekymppinen uskaltaa hypätä tuntemattomaan ja yrittää lastensaantia.
Yleisesti käytetty termi lasten ”hankkiminen” on ongelmallinen, sillä kyse ei ole ilmoitusluonteisesta asiasta.
Kun lapset olisivat vihdoin tervetulleita, biologian asettamat reunaehdot voivat olla musertavan tylyt.
Väestökadon ratkaisuksi on esitetty niin perhevapaauudistusta, perustuloa, työaikajoustoja ja nykyistä parempaa varhaiskasvatusta.
Tilanne edellyttääkin konkreettisia tekoja, joilla valetaan työn murroksen ja ilmastokriisin stressaamiin kolmekymppisiin tulevaisuuden uskoa.
Ehkä itsekeskeisyydeksi tulkittu innottomuus perheenperustamiseen onkin pitkälti huolta huomisesta.
Kolmekymppisten kokemia ongelmia on turha vähätellä, vaikka ne tuntuisivat kuinka vähäpätöisiltä. Lopulta jokaisella sukupolvella on omat haasteensa.