Kirja-arvio: Politiikka muuttuu, järjestöt eivät
Suomen puoluekenttä on kahdeksan viime vuoden aikana kokenut myllerryksen.
Niin suuren, että dosentti Rauli Mickelsson joutui kiireesti päivittämään vuonna 2007 ilmestyneen kirjansa Suomen puolueet. Uudistettu laitos tuli painosta lokakuussa.
Kirjan ensimmäisessä painoksessa Mickelsson korosti puoluejärjestelmän vakautta. Eduskunnan ehdoton enemmistö oli tuolloin vankasti vanhojen, yli satavuotiaiden puolueiden hallussa.
Jos kokoomus tulkitaan vuonna 1905 perustetun suomalaisen puolueen jälkeläiseksi, yli satavuotiailla puolueilla oli yhteensä 166 eduskuntapaikkaa.
Vuoden 2011 vaaleissa tapahtui muutos.
Perussuomalaisten jytkyvoiton seurauksena yli satavuotiaiden puolueiden osuus supistui 130 paikkaan. Eduskunta siirtyi kolmen suuren puolueen asetelmasta neljän keskisuuren malliin.
Vaikka puoluekannatuksen kokonaismuutos oli suurin sitten vuoden 1945, Mickelsson ei sorru sen liioitteluun.
Vuoden 2015 vaaleissa perussuomalaiset sai jatkojytkyn, mutta siitä huolimatta vanhoilla, yli satavuotiailla puolueilla on eduskunnassa edelleen vahva asema.
Jos kokoomus lasketaan mukaan, niillä on nykyisessä eduskunnassa 129 paikkaa.
Jakolinjat ovat tällä vuosikymmenellä kulkeneet nationalistis-konservatiivien ja vapaamielisten välillä.
Politiikkaa ovat Mickelssonin mukaan ravistelleet monet muutkin tekijät kuin muutokset puolueiden voimasuhteissa.
Poliittisia keskusteluja käydään 2010-luvulla yhä harvemmin taloudellisella vasemmisto–oikeisto-akselilla.
Sen sijaan keskeiset jakolinjat ovat tällä vuosikymmenellä kulkeneet nationalistis-konservatiivien ja vapaamielisten välillä.
Puolueiden jäsenmäärien romahtaminen on jatkunut. Puolueilla oli viime vuonna 50 000 jäsentä vähemmän kuin vuonna 2005.
Vuonna 2014 yhteinen ilmoitettu jäsenmäärä oli 275 000. Kolmisenkymmentä vuotta sitten yksin keskustalla oli enemmän jäseniä.
Puolueiden ympärille 1900-luvun alusta lähtien rakennettu leiri-Suomi on hajonnut.
Enää ei kiikuteta tilipussia tiettyyn aatteeseen kytkeytyvään pankkiin tai urheilla puolueväriä tunnustavassa urheiluseurassa.
Mickelssonin mukaan entiset järjestöpuolueet ovat muuttuneet verkosto- ja toripuolueiksi. Puolueiden taantumaa korvaavat esimerkiksi yksittäisten ehdokkaiden ympärille ryhmittyvät vaaliorganisaatiot.
Mickelsson herätteleekin kysymystä, miksi puolueiden järjestöverkko on edelleen olemassa yhtä massiivisena kuin menneinä vuosikymmeninä.
Yksikään vanha puolue ei ole keventänyt merkittävästi koneistoaan. Sata vuotta vanha organisaatiorakenne on kelvannut myös uusille puolueille, kuten vihreille, Mickelsson huomauttaa.
Yksikään vanha puolue ei ole keventänyt merkittävästi koneistoaan.
Suomen puolueet on kattava esitys suomalaisten puolueiden historiasta ja nykypäivästä.
Mickelsson käy teoksessa läpi kaikki Suomessa vaikuttaneet puolueet 1700-luvun hatuista ja myssyistä 2000-luvun piraattipuolueeseen.
Kun käsittelyssä on laskutavasta riippuen noin 63 puoluetta ja kirjassa sivuja 457, puolueisiin ei ehditä syventyä kovin tarkasti.
Mickelsson on itse mukana vihreiden toiminnassa, ja tämä näkyy jonkin verran kirjassa. Vihreän liikkeen syntyä ja järjestäytymistä puolueeksi käsitellään enemmän kuin esimerkiksi perussuomalaisten.
Kirjassa on osittain vanhan kertauksen makua, sillä ainakin nykyisten eduskuntapuolueiden vaiheet ovat poliittisesta historiasta kiinnostuneille tuttuja. Toisaalta teos sopinee hyvin esimerkiksi tentti- tai käsikirjaksi.
Kirjan teoreettisessa loppuluvussa, jossa Mickelsson esittää johtopäätöksiä suomalaisten puolueiden olemuksesta ja tulevaisuudesta, riittää sen sijaan pureksittavaa politiikan suurkuluttajillekin.
Mickelsson käsittelee kirjassa myös puoluelehdistöä ja kirjoittaa sen alasajosta. Suomenmaakin pääsee esiin, mutta tekstiin päässyt valitettava virhe koskien lehden ilmestymistä.
Kirjassa todetaan, että Suomenmaa on vuodesta 2015 lähtien ilmestynyt kerran kuussa. Oikea ilmestymistiheys, kolme numeroa viikossa, olisi löytynyt esimerkiksi lehdestä, Suomenmaan nettisivuilta tai vaikka Wikipediasta.
Ensi vuoden alusta lähtien Suomenmaa muuttuu aikakauslehdeksi, mutta edelleenkään siitä ei tule kuukausilehti, vaan se ilmestyy kerran viikossa.
Lisäksi kirjasta puuttuu puolueiden ruotsinkielistä toimintaa esittelevästä kohdasta tieto, että keskustalla on ollut vuodesta 2008 lähtien ruotsinkielinen piiri.
Suomen puolueiden päivitetty laitos on ensimmäisiä politiikan tutkimuksen kirjoja, jossa käsitellään viime kevään eduskuntavaaleja.
Esimerkiksi vaaleja perinpohjaisesti analysoiva kansallinen vaalitutkimus valmistuu vasta heinäkuussa 2016.
Mickelssonin kirja on siis loppuosiltaan poikkeuksellisen tuore. Vaalien jälkeisinä seitsemänä kuukautena Suomessa on kuitenkin ehtinyt tapahtunut hengästyttävän paljon.
Turvapaikanhakijoiden määrä on moninkertaistunut edellisvuodesta, millä arvioidaan olevan vaikutusta puolueiden kannatukseen.
Perussuomalaisten suosio onkin mielipidemittauksissa romahtanut, ja mikäli gallupeja uskotaan, on Suomessa jälleen vain kolme suurta puoluetta.
Jos myllerrykset jatkuvat tätä tahtia, Suomen puolueiden kolmas laitos saattaa ilmestyä pian.
Rauli Mickelsson: Suomen puolueet – vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino, 457 s.
