"Kannattaako sitä nyt yhden oppilaan vuoksi?" – uskonnonvapauslaki täyttää sata vuotta
”Vaikein oppilas opettajan kannalta oli Siukolan Aarne. Tämä ei käynyt uskontotunneillakaan, vaan hänelle piti erikseen opettaa siveysoppia. Se oli isä Siukolan tahto, ja sitä oli pakko totella kun se perustui lakiin. Opettaja oli kyllä koettanut puhua Siukolalle järkeä. – Kannattaako sitä nyt yhden oppilaan vuoksi?
– Ja varmasti kannattaa. Minun mukuloitani ei pimitetä semmosilla…
Siukola seisoi tämän asian puolesta lujana.
– Minä sanon että uskonnolla ei minun mukuloitani pimitetä… Opetat kauniisti vaan siveysoppia… Ottaa luontoon mutta pakko on. Saatte nähdä kyllä että se pykälä poistetaan pian laista… Ne huomaa pian kuinka käy, kun ei voi enää pakosta pimittää kansaa.
Aarne luki siis siveysoppia.
Mutta kerran hän kaiversi linkkuveitsellä koulun portaan pylvääseen soikean kuvion, veisti viivan sen keskelle ja pieniä viivoja reunoihin. Opettaja sai hänet kiinni, ja hän otti pojan tukan kouraansa ja hankasi tämän suuta kuvaa vasten:
– Nuole se… Nuole se… niin kauan sinä nuolet kunnes se lähtee.
Aluksi poika nauroi salaa, mutta kun huulet alkoiva vuotaa verta, häneltä pääsi itku.”
Katkelma Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla-romaanitrilogian kolmannesta osasta kertoo, että uskonnonvapauden ensi vuosikymmenet 1920- ja 1930-luvuilla olivat myös maailmankuvien konfliktia.
Linnan opettajahahmo Pentti Rautajärvi luottaa Lapuanliikkeen lakiin, kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Kommunisti ja ateisti Siukola ei salli lapsilleen uskonnonopetusta, porvarien valheista kun on kyse. Opettaja on ollut sisällissodassa vastakkaisella puolella kuin Siukola, ja maailmankuvien välinen katkeruus kostetaan Siukolan pojalle.
Uskonnonvapauslain hyväksymisestä eduskunnassa tulee tänään kuluneeksi tasan sata vuotta. Voimaan laki astui 1. tammikuuta 1923.
Uskonnonvapaudelle oli laajan kansalaisyhteiskunnan tuki. Kovat konfliktit äärivasemmiston ja äärinationalistien välillä olivat niin tässä kuin muissakin asioissa vain jäävuoren huippu.
Valtapuolueet tunnustivat uskonnonvapauden vahvasti. SDP oli asian pioneeri Forssan ohjelmassaan (1903), ja maalaisliiton ideologinen oppi-isä Santeri Alkio oli vahva uskonnonvapauden puolustaja hänkin.
Kuitenkin luterilainen kirkko säilytti pitkään asemansa käytännössä valtionkirkkona. Edelleenkin voi puhua kansankirkosta, sillä suurin osa suomalaisista kuuluu siihen ja sillä on lainsäädännöllinen erityisasema. Sama asema on myös ortodoksisella kirkolla.
Jo vuoden 1919 hallitusmuodossa eli perustuslaissa uskonnonvapaus turvattiin, vaikka varsinainen laki säädettiin vasta kolme vuotta myöhemmin. Laissa luki näin:
8 §. Suomen kansalaisella on oikeus julkisesti ja yksityisesti harjoittaa uskontoa, mikäli lakia ja hyviä tapoja ei loukata, niin myös sen mukaan kuin siitä on erikseen säädetty, vapaus luopua siitä uskonnollisesta yhdyskunnasta, johon hän kuuluu, sekä vapaus liittyä toiseen uskontokuntaan.
9 §. Suomen kansalaisen oikeudet ja velvollisuudet ovat riippumattomat siitä, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan hän kuuluu vai kuuluuko hän mihinkään sellaiseen yhdyskuntaan. Julkisiin virkoihin nähden ovat kuitenkin voimassa niistä säädetyt rajoitukset, kunnes lailla toisin säädetään.
Nykyisen perustuslain uudistettu muotoilu kuuluu näin:
11 §. Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.
Jo hieman aiemmin, vuonna 1921, säädettiin laki, joka salli jokaisen Suomen kansalaisen olla virkasuhteessa maassa. Vuonna 1889 laaditussa asetuksessa tämä oli sallittu vain kristityille.
Virka– ja palvelusvalojen suhteen vuonna 1922 säädettiin, että uskontoon viittaavien valojen sijasta on mahdollista antaa vakuutus kunniansa ja omantuntonsa kautta.
Aarne Siukolan siveysopin opetuksen turvasi seuraava kirjaus:
”Jos uskonnonopetusta valtion tai kunnan ylläpitämässä tai avustamassa koulussa tai muussa oppilaitoksessa annetaan jonkun uskontokunnan opin mukaan, on oppilas, joka kuuluu toiseen uskontokuntaan tai joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, edusmiehen vaatimuksesta vapautettava sellaisesta uskonnonopetuksesta.”
Nykyään peruskoulujen uskontojen historia ja siveysoppi-oppiaine on korvattu elämänkatsomustiedolla. Lukioissa jo ollut elämänkatsomustieto tuotiin peruskouluun 1980-luvulla.
1944 perustettiin kirkkohallitus, joka otti valtioneuvostolta kirkkohallintoon liittyviä tehtäviä. Vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen myötä eräs näkyvä muutos on se, ettei piispoja nimitä enää tasavallan presidentti.
Kritiikki siitä, ettei lain takaama uskonnonvapaus tai uskonnottomuuden vapaus toteudu, nousee tasaisin väliajoin julkiseen keskusteluun.
Etenkin koulujen joulujuhlien tai muiden tilaisuuksien osalta tulee välillä moitteita, että näiden yhteydessä on uskonnollisia osuuksia ilman, että kirkkoon kuulumattomille on tarjottu asianmukaista muuta ohjelmaa.
Kuohuttanut on myös uskonnonopetuksen tulevaisuus. Sekä perinteisen uskonnonopetuksen että yhteisen katsomusaineen puolesta puhutaan vahvoilla argumenteilla. Filosofiaa on myös tarjottu korvaamaan uskonnon- ja elämänkatsomustiedon aineiden opetusta.