Insinööriliiton historiikki on huima kasvutarina – insinöörien määrä on tuhatkertaistunut sadassa vuodessa

Insinöörejä on harvoin nähty barrikadeilla oikeuksiaan vaatimassa. Loppuvuodesta 2019 ilmestynyt Insinööriliiton 100-vuotishistoriikki vahvistaa ammattikunnan maltillisuuden.

Sampsa Kaatajan kirjoittama liiton historiateos Takamailta kehityksen kärkeen osoittaa, että toimiin on yleensä ryhdytty vasta perusteellisen harkinnan jälkeen.

Insinööriliitto perustettiin vuonna 1919 nimellä Tampereen Teknilliset. Yhdistys oli aluksi Tampereen teknillisestä opistosta valmistuneiden yhdysside.

Vaikka paikallisia osastoja laitettiin nopeasti pystyyn muihinkin kaupunkeihin, nimenmuutos Yleiseksi Insinööriyhdistykseksi tuli ajankohtaiseksi vasta vuonna 1946, kun teknilliset opistot alkoivat toimia myös Helsingissä ja Turussa.

Tuolloin oli saatu ratkaistua myös pitkään jatkunut kiista teknillisistä opistoista valmistuneiden tittelistä. He olivat olleet ilman virallista arvonimeä, kun insinööreiksi olivat saaneet nimittää itseään vain Teknillisen korkeakoulun käyneet.

Insinööriliitto oli ensimmäiset 50 toimintavuottaan ammatillis-aatteellinen yhdistys, jonka tehtävänä oli järjestää jäsenilleen koulutusta ja ajanvietettä sekä vaikuttaa alaa koskevaan lainsäädäntöön. Varsinaisen ay-toiminnan insinöörit näkivät liian vasemmistolaisena ja työläishenkisenä.

1970-luvulle tultaessa maailma oli kuitenkin muuttunut niin, että liitto oli kypsä aloittamaan ammatillisen edunvalvonnan. Toiminnan painopiste vaihtui nopeasti, mutta maltillinen ote säilyi.

Vasta 2000-luvulla insinöörit ovat laajana rintamana osallistuneet työtaistelutoimiin. Lakkoherkkänä liittoa ei voida pitää vieläkään.

Keskinäistä riitelyä insinöörit ovat sen sijaan viime vuosikymmeninä harrastaneet urakalla. Vuonna 2006 liitto vaihtoi nimekseen Uusi Insinööriliitto, kun se havitteli lisää vaikutusvaltaa fuusioitumalla kunta-alan KTK:n kanssa.

Liittojen yhteinen historia päättyi kuitenkin jo kolmen vuoden kuluttua KTK:n riitaisaan eroon ja pitkään oikeustaisteluun. Insinööriliiton nimi palautettiin ennalleen vuonna 2014.

Vuonna 2016 liitossa myrskysi jälleen, kun edustajakokous irtisanoi puheenjohtaja Pertti Porokarin sekä molemmat varapuheenjohtajat ja hallituksen jäsenet varajäsenineen. Johto oli menettänyt luottamuksensa edistettyään SAK:n, Akavan ja STTK:n yhteistä keskusjärjestöhanketta jäsenistön tahdon vastaisesti.

Historiikissa vakuutetaan, että nyt valtataitelut on liitossa siirretty syrjään.

– Pidemmän Insinööriliiton oman järjestötoiminnan epävakaan kauden jälkeen juuri nyt näyttää siltä, että tilanne liiton sisällä on toistaiseksi onnistuttu rauhoittamaan, Sampsa Kaataja kirjoittaa.

Insinööriliiton historia kulkee mielenkiintoisella tavalla käsi kädessä itsenäisen Suomen historian kanssa.

Sadan vuoden aikana Suomi muuttui maatalousmaasta tietoyhteiskunnaksi. Tästä kertoo jo insinöörien lukumäärän huima kasvukin: kun vuonna 1920 työikäisiä insinöörejä oli 120, nyt heitä on jo lähes 120 000.

Historiikki osoittaa, että yhteiskunta vastasi teknistymisen haasteisiin nopeasti lisäämällä insinöörien koulutuspaikkoja. Esimerkiksi 1960-luvulla valmistuvien insinöörien määrä viisinkertaistui kymmenessä vuodessa.

Valtion onnistumisiin voi laskea myös 1960-luvulla käynnistyneen tutkimus- ja kehitystoiminnan tukemisen, mikä osaltaan mahdollisti Nokia-ilmiön synnyn.

Pohdittavaksi jää, onko nykyinen suunta oikea. T&k-rahoituksen osuus bruttokansantuotteesta on laskenut nopeasti eikä korkeateknologian vientiä ole saatu tasapainoon Nokian romahduksen jälkeen.

Insinöörikoulutuksen aloituspaikkoja on vähennetty hieman 2000-luvun huippuvuosien jälkeen, mutta Insinööriliiton mielestä niitä ja koulutusta antavien oppilaitosten määrää pitäisi leikata edelleen.

Nyt sisään pääsee liian helposti, mikä on johtanut siihen, että jopa puolet aloittajista keskeyttää opintonsa. Myös insinöörien työttömyys on yleistynyt, vaikkei vielä hälyttävällä tasolla olekaan.

Insinööriliiton historia todistaa, että maltillisellakin toiminnalla voidaan saavuttaa tuloksia. Insinöörien osalta menestykseksi voidaan lukea esimerkiksi pääsy työaikalainsäädännön piiriin vuonna 1989 ja insinöörikoulutuksen tunnustaminen korkeakoulutukseksi 1990-luvun alun ammattikorkeakoulu-uudistuksessa.

Sen sijaan yleissitovaa työehtosopimusta liitto ei ole onnistunut jäsenilleen saamaan. Insinöörit ovatkin olleet etunenässä paikallisessa sopimisessa, kun työehdoista on neuvoteltu työpaikka- ja ammattiryhmäkohtaisesti.

Tulevaisuuden haasteena Insinööriliitolla on muiden ammattiliittojen tavoin järjestäytymisasteen lasku. Ammattiliittoon kuuluminen ei ole enää itsestään selvää kuten vielä 1980-luvulla. Insinööriliitolla jäseniä on nykyisin 70 000, kun työikäisiä insinöörejä lasketaan olevan jopa 50 000 enemmän.

Takamailta kehityksen kärkeen on historiikiksi poikkeuksellisen perinpohjainen. Kaataja onnistuu kytkemään liiton vaiheet tiiviisti ympäröivän yhteiskunnan kehitykseen.

Kirjaa piristävät muutamat yksittäisten insinöörien tarinat, joista ehkä kiinnostavimmaksi nousee Suomen ensimmäinen naisinsinööri Sisko Lautso (os. Ania). Hän aloitti opintonsa Tampereen teknillisen opiston ensimmäisellä vuosikurssilla vuonna 1915 ja kuului Tampereen Teknillisten perustajajäseniin.

Historiikin olisi toivonut valottavan insinöörien vuosisataista arkista aherrusta enemmänkin. Nimittäin kuten Kaatajakin toteaa, insinöörit ovat suurelle yleisölle pitkälti näkymätön ammattikunta.

Heidän työnsä tapahtuu toimistossa suunnittelupöydän tai tietokoneen ääressä, tehtaan uumenissa tai kentällä työmaalla. Usein työ tulee näkyväksi ja insinöörit pääsevät parrasvaloihin vasta siinä vaiheessa, kun ilmenee ongelmia.

Annukka Kaarela

Sampsa Kaataja: Takamailta tekniikan kehityksen kärkeen. Insinööriliitto yhteiskunnallisena vaikuttajana 1919–2019. 416 s.