Helpot keinot Ukrainan aseistamiseksi on nyt käytetty – Tutkija: "Se on ihan eri peli, mihin ollaan siirtymässä"

Ukrainan aseapu

Ukrainan voittoa sodassa toivovat ovat tänä syksynä joutuneet kuulemaan huolestuttavia uutisia Ukrainan tärkeimpiin tukijoihin kuuluvista länsimaista.

Yhdysvaltain tuorein asetukipaketti Ukrainalle juuttui kongressiin sisäpoliittisten kiistojen takia, Slovakiassa vaalit voitti Venäjää myötäilevä entinen pääministeri Robert Fico, ja Puola uhkaili vaalien alla aseavun lopettamisella ajauduttuaan viljakiistaan Ukrainan kanssa.

– Säröjen ilmestyminen läntiseen rintamaan, kun Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa on takana yli puolitoista vuotta, ei sinänsä ole yllättävää, sanoo Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan Jean Monnet -professori Pami Aalto.

Hän huomauttaa, että lännestä tuli Venäjän hyökkäyksen seurauksena poikkeuksellisen yhtenäinen, oikeastaan yhtenäisempi kuin vuosikymmeniin.

– Länsi on taas olemassa. Se oli aikamoinen saavutus. Se, että siihen länteen, joka aika nopeasti nousi kasaan ihan tyhjyydestä, ilmestyy pieniä säröjä, ei sinänsä ole yllättävää eikä välttämättä fataalia, Aalto sanoo STT:lle.

Perusongelma Euroopan maille Ukrainan tukemisessa on se, ettei kukaan Euroopassa ollut valmistautunut sotaan. Viime vuosikymmenien trendi Euroopassa on pikemminkin ollut asevoimien koon ja asetuotannon supistaminen. Täysimittainen sota tuli lopulta yllätyksenä.

– Suurin haaste kautta linjan on se, ettei kukaan ollut varautunut pitkäkestoiseen tavanomaiseen sodankäyntiin mantereella. Ukrainaa tukevien Nato- ja EU-jäsenmaiden ammusvarastojen pohjat tulevat väistämättä jossain kohtaa vastaan, eikä asetuotantoa ole mitoitettu pitkäkestoiseen sotaan, sanoo Ulkopoliittisen instituutin tutkija Henri Vanhanen.

Kahden ensimmäisen sotavuoden aikana toiminnassa onkin ollut reaktiivisuuden ja improvisoinnin makua. Esimerkiksi tankkeja ja Himars-raketinheitinjärjestelmiä lähetettiin lopulta Ukrainaan pitkän lobbauksen jälkeen.

– Raskaampaa ja kehittyneempää materiaalia on vapautettu Ukrainalle asteittain, kun sotilaallisen aloitekyvyn saamisen kannalta niitä olisi tarvittu paljon aiemmin, Vanhanen toteaa.

Monet maat ovat antaneet Ukrainalle vanhentumassa olevaa aseistusta varastoistaan. Esimerkiksi Slovakia on ollut erittäin huomattava tukija, mutta maan pitkälti kommunistihallinnon ajalta periytyvät asevarastot alkavat olla suurilta osin käytetty. Sama koskee monia muitakin maita.

– Oli vääjäämätöntä, että moni maa tulee sanomaan, että meillä ei ole enää antaa. He saattavat sanoa sen toisella tavalla, että mepä emme enää anna. Se tarkoittaa, että meillä ei ole enää antaa, Aalto analysoi.

Kun vanhat varastot on tyhjennetty, tuen jatkamiseksi pitkäjänteisesti on lisättävä aseteollisuuden tuotantomääriä.

– Se on ihan eri peli, mihin ollaan siirtymässä, Aalto sanoo.

Tuotannon lisääminen ei kuitenkaan tapahdu nopeasti, eivätkä tehdyt investoinnit myöskään saman tien näy Ukrainan rintamalla. Hallituksilta vaaditaankin kykyä sitoutua aseteollisuuden kohentamiseen vaalikausien yli.

Aalto huomauttaa, että aseteollisuuskin toimii markkinalogiikalla. Yritykset eivät halua tuottaa turhaan tavaraa varastoon, minkä vuoksi Aalto kaipaa nykyistä huomattavasti vahvempaa poliittista viestiä valtioilta teollisuudelle.

– Se vaatii aika vahvan poliittisen signaalin, että te voitte täyttää varastoja, me tulemme ostamaan ne varastot, me teemme pitkäaikaisen investointiohjelman, joka kestää vuosia.

Hän peräänkuuluttaa nimenomaan yhteistä signaalia Euroopan mailta, koska yksittäisten valtioiden viestit monikansallisille yhtiöille eivät välttämättä riitä.

Kun väistämättä ollaan tultu tilanteeseen, jossa asevarastojen pohjat häämöttävät, on Ukrainan tukemisesta tullut myös osa vaalikamppailua joissakin maissa. Aallon mukaan tänä syksynä käyty keskustelu tuleekin nähdä osittain vaalikampanjoiden kontekstissa.

Vaikka populistipuolueet saattavat kerätä poliittisia irtopisteitä puhumalla Ukrainan tukemisen lopettamisesta, ei ulkopolitiikka todellisuudessa ole niille kovin oleellista. Jos populistit pääsevät hallitusvastuuseen, ulkopolitiikka ei välttämättä todellisuudessa juuri muutu.

Vaalisyklit tuovat Aallon mukaan väkisinkin nykimistä Ukrainan auttamiseen.

– Lähikuukausina varmaan tällainen pieni venkoilu suuntaan ja toiseen jatkuu.

Esimerkiksi Puolassa retoriikka koveni vaalien alla, mutta todellisuudessa kukaan ei epäillyt Puolan tuen jatkumista, olisi vaalit voittanut kuka tahansa. Voiton vei lopulta liberaali oppositiokoalitio, joka on luvannut jatkaa Ukrainan tukemista.

Aalto uskookin, että Ukrainan tukijoiden ydinryhmä Euroopassa – Pohjoismaat, Baltian maat, Puola, Tshekki ja Saksa – eivät hellitä tukemisesta, koska niille Venäjä on yhteinen uhkakuva.

Sen sijaan Natossa on, etenkin Etelä-Euroopassa, monia maita, joilla olisi varaa tehdä paljon enemmän. Esimerkiksi Italia ja Portugali ovat toistaiseksi olleet Ukrainaa tukevassa koalitiossa mukana lähinnä symbolisella panoksella. Aallon mukaan lännellä onkin varaa puristaa itsestään paljon enemmän, jos vain tahtoa löytyy.

– Ei Natoa ole mobilisoitu tässä kokonaisuutena kunnolla, Aalto sanoo ja vertaa tilannetta Ukrainaan ja Venäjään, jotka käyttävät kymmeniä prosentteja budjetistaan sotimiseen.

– Me muuthan teemme vielä aika vähän. Me emme ole sodassa sillä tavalla kuin nämä kaksi ovat. Kaikki koalitiossa pystyvät vielä elämään ihan mukavaa elämää avustaan riippumatta, vaikka se kirpaiseekin ja on pois muualta.

Vanhasen mielestä Euroopassa liian moni hallitus painottaa turhan paljon sodan saamista nopeasti päätökseen sen sijaan että sitoutuisi kunnolla Ukrainan tukemiseen. Hän huomauttaa, että päätös lähteä aseistamaan Ukrainaa rikkoi jo symbolisesti tabun siitä, ettei EU:n resursseja voisi käyttää kovien konfliktien ratkaisemiseksi.

– Kun tämä strateginen päätös on jo tehty, sen saattaminen onnistuneesti maaliin on uskottavuuskysymys eurooppalaisten kyvylle olla geopoliittinen toimija, Vanhanen sanoo.

Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä toisin kuin Venäjällä, täytyy demokraattisissa maissa ottaa huomioon erilaiset näkökannat.

– Sodan kestäessä väistämättä joiltakin poliittisilta liikkeiltä Euroopassa loppuu kärsivällisyys ja osa puolestaan pyrkii vastustamaan sotaa tai haluaa tukea Venäjää.

Euroopassa huomiota on viime viikkoina vienyt myös sotiminen Israelissa, mutta se ei Vanhasen mukaan muuta perusasetelmaa.