Halpuutettu talonpoika taipuu – mutta kuinka kauan?

Pakkanen on jähmettänyt pohjoissavolaisen maiseman. Lumilaikut täplittävät peltoaukeita, korret jököttävät kuuraisina vasten talvisenharmaan sään värjäämää tienoota.

Viime syksyn kehno sää teki pielavetisen Ikälän sikatilan vehnäsadon kelvottomaksi.

– Tämän pellon sato on täysin menetetty, isäntä Juha Partanen huokaa.

Suomalainen maatalous on saanut kylmää kyytiä jo pitkään. Alamäki alkoi viimeistään vuonna 2014, kun Venäjän pakotteet sulkivat vientihanat itänaapuriin.

Seuraavaksi vitsaukseksi koituivat tukimaksatusten toistuneet viivästymiset. Velkarahalla tuotantoaan laajentaneet yrittäjät olivat hätä kädessä laskuineen ja lyhennyksineen.

Lopulta tuottajaväki suivaantui ja lähti traktorimarssille Helsinkiin. Sen jälkimainingeissa lähes koko Suomen kansa tuntui ymmärtävän tuottajien ahdingon, asettui vieläpä heidän rinnalleen vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua.

Jotain edistystä tapahtuikin, mutta seuraavaksi jysähtivät päälle kauppaketjujen halpuutuskampanjat. Viljelijät kokivat ne oman arvostuksena romuttamisena.

Kurimusta ovat entisestään syventäneet epäsuotuisat sääolosuhteet. Jo toissa vuonna sato jäi heikohkoksi. Viime vuonna toivottiin parempaa. Pellervon taloustutkimus ehti keväällä ennustaa, että maatilojen talouskriisin pohja on saavutettu ja tilat uskaltavat taas investoida.

Satojen puolesta viime vuodesta näyttikin tulevan hyvä kylmästä keväästä huolimatta. Syyskuun alussa näytti vielä valoisalta, vilja vain ei ollut aivan joutunutta. Pielavedelläkin jäätiin odottamaan puintipoutia, vartomaan sadon kypsymistä kuivauskustannusten hillitsemiseksi.

Vaan ei tullut puintipoutaa. Ainoat sateettomat päivät kostutti ankara sumu. Pellot olivat märkiä, vilja lakoontui ja pilaantui. Koko Suomessa sato menetettiin osittain. Paikoitellen jopa 60–70 prosenttia sadosta jäi puimatta tai oli käyttökelvotonta.

Huonot säät pienensivät satomääriä, mutta aiheuttivat myös huomattavia lisäkustannuksia.

Kuivaaminen vei enemmän aikaa, kalusto kärsi ja puimureita oli puhdistettava tunnin, parin välein. Peltoon jäävä sato oli hävitettävä, jotta maata pääsi muokkaamaan. Omavaraisesti sikansa syöttänyt tuottaja joutui lisäksi miettimään, mistä ja millä hinnalla saa karjalleen evästä.

Juha Partanen arvioi tilakohtaisesti viime syksyn kadosta koituvan kymmenien tuhansien eurojen tappioita. Hän on itse laskenut saavansa palkkaa seuraavan kerran ehkä ensi elokuussa.

Pelloilla mätänevän sadon koko elinkaari siemenistä ja apulannoista alkaen tarkoittaa enemmän kustannuksia kuin mitä siitä saadaan tuloa.

Erityisen hankalaksi tilanteen tekee se, että takana on useita haasteellisia vuosia. Tiloille ei ole kertynyt puskurirahastoja. Monet ovat pitkään eläneet väliaikaisrahoituksella.

Uusien tuotantopanoksien hankkiminen tarkoittaa jälleen kerran menemistä lakki kourassa pankinjohtajien pakeille. Ellei sitten heitä kintaita tunkiolle. Partanen ennustaa, että moni tulee niin tekemään.

Mutta suurin osa ei halua luovuttaa.

Siikajoen Relletin kylällä lunta sataa sakeasti. Tuuli tuivertaa pakkaselle lisää tehoja. Vesa Koskelan Ylämaan karja rouskuttaa heinäpaalin äärellä rauhallisena, otsatukka silmillään, mutta näillä sympaattisilla otuksilla onkin kaksi kertaa paksumpi nahka kuin tavallisilla naudoilla.

Ja niin kai se täytyy olla tuottajillakin. Tuskin he muuten olisivat kestäneet kaikkia vastoinkäymisiä.

– Jo yksikin näistä ongelmista olisi riittänyt lyömään viljelijäväen kanveesiin, mutta että piti tulla tämä kaikki, Koskela manaa.

Viime syksynä otsikoihin nousi aiempaa vahvemmin tuottajien jaksaminen. Suurin toivein investoineiden tilojen isot velat, yksinäisyys, yleinen asenneilmasto sekä muut paineet ovat ajaneet monet ahtaalle. Mediassa on uutisoitu jopa viljelijöiden lisääntyneistä itsemurhista.

– Kyllä minua huolettaa, miten kollegat jaksavat. Tiedän, että moni on tiukoilla kuin viulun kieli, Koskela sanoo.

Hän onkin kehottanut kaikkia pitämään huolta naapureista ja ystävistä. Omasta kokemuksesta Koskela tietää, että puhelinsoitto vaikealla hetkellä voi olla ratkaiseva apu.

Hallituskin näki tuottajien hädän ja myönsi maatiloille ensiapuna kriisirahaa 15 miljoonaa euroa. Vaan somehan siinä repesi. Mediassa vauhkottiin, miten väärin yhden toimialan paapominen on. Erään kokoomuslaisen nuorisopoliitikon mielestä laskettelukeskuksia ja uimarantoja pitäisi tukea siinä missä ruoantuottajaakin.

Ainakin Partasen jaksamista tällainen keskustelu nakertaa erityisesti.

– Lyötyä kun lyödään, se tuntuu pahalta, hän toteaa.

Samaa alleviivaa sisälle pirtin lämpöön päässyt Koskela.

– Viljelijöistä on tehty sylkykuppeja. Ihmiset tuijottavat isoja tukisummia eivätkä ymmärrä, etteivät ne lantit jää makaamaan tuottajan tilille. Velkaa on suurimmalla osalla valtavasti. Jokainen euro lähtee kiertoon.

Kuluvaa maatalouden ohjelmakautta hän pitää täysin epäonnistuneena. Tukijärjestelmä ei motivoi tosiviljelijää.

Hänestä ei voi olla oikein, että 68-vuotias velaton hupiviljelijä saa saman verran rahaa kuin kolmikymppinen tuottajapari, jolla on pari miljoonaa velkaa ja joka hoitaa maitokarjaansa päivästä toiseen jaksamisen äärirajoilla.

– Tukiin pitäisi palauttaa ikärajat, eikä hömppäheinän viljelystä pitäisi maksaa yhtä paljon kuin aidosta tuotannosta, Koskela puhisee.

Viljelijöistä on tehty sylkykuppeja.

Partasenkin mielestä sairastava tukijärjestelmä on yksi syy maatalouden huonoon jaman. Myös hän toivoisi keskustelua siitä, mikä on oikeudenmukainen suhde ruuantuotannon ja ympäristönhoidon kesken.

– Satonsa korjaava ruoantuottaja hoitaa siinä samalla myös ympäristöään, Partanen huomauttaa.

Uutta ohjelmakautta valmistellaan jo. Nyt on hänen mukaansa oltava hereillä, jotta tauti saadaan parannettua.

Maatalouden kokonaisahdinko ei Partasen mukaan näpertelyllä korjaannu. Kymmenet miljoonat eurot ovat vain tekohengitystä. Kannattavuuden saamiseksi kestävälle pohjalle tarvittaisiin satoja miljoonia. Ja ne rahat pitäisi ottaa kaupasta, ei veronmaksajilta.

– Sieltä jos valuisi tuottajalle oikeudenmukaisesti, kuluttaja ei huomaisi mitään. Tarvitaan vastuullista ruokaketjua. Kauppa ei voi olla erillinen saareke.

Pohjois-Savon MTK:n puheenjohtajana vaikuttava Partanen korostaa, ettei suomalaisilla tuotantotavoilla tuotettua ruokaa ole saatavana juuri mistään muualta maailmasta.

Hän pelkääkin, että Suomi on Ruotsin tiellä. Länsinaapurissa omavaraisuusaste tipahti lähes puoleen ennen kuin heräsi ymmärrys oman tuotannon arvosta. Nyt tuottajahinnat ovat siellä selvästi Euroopan keskitasoa korkeammat.

Ja kysyipä keneltä tahansa, tuottajan osuuden pienuus nousee aina ensimmäisenä esiin. Siitä puhuu maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtaja Anne Kalmari (kesk.), sitä korostaa ministeri Jari Leppä (kesk.).

Moni viljelijä kokee nöyryyttävänä sen, että tulot koostuvat tuista eivätkä tule tuotteesta – maailman puhtaimmasta ruuasta, josta kyllä kannattaisi maksaa.

Ja vinoonhan nämä suhteet ovat menneet. Jos 1980-luvun lopussa teurastamo maksoi hyvälaatuisesta sonninlihasta 38 markkaa kilolta, mikä nykyrahassa tarkoittaisi noin 10–11 euroa kilolta, saa tuottaja tällä hetkellä samasta lihasta vain kolmisen euroa kilolta.

– Ei se ihan oikein mene. Toivottavasti kauppatapa-asiamies saa lakiin perustuvat valtuudet puuttua asiaan, muuten koko touhu jää kosmeettiseksi, Koskela puistelee päätään.

Tavallaan voi ajatella, että maataloustuet menevät kuluttajalle. Koskela toivookin, että se saataisiin jotenkin näkyville.

– Lehdissä voitaisiin listata myös asumistukia, päivähoitomaksujen tukia ja muita. Nähtäisiin, ettei viljelijä ole ainoa tuen nauttija, hän heittää.

Anne Kalmari on seurannut läheltä tuottajien epätoivoa. Moni soittaa kansanedustajalle viimeisenä oljenkortenaan. Välillä hänkin kokee avuttomuutta.

– Aika surulliselta se tuntuu, että on niin kädetön näiden asioiden kanssa, Kalmari huokaa, mutta jatkaa samaan hengenvetoon koko valiokunnan tekevän yli puoluerajojen kovasti työtä kotimaisen ruuan arvostamiseksi.

Paljon on korjattavissa tuottajahinta-asian, sen tärkeimmän, lisäksi. Kalmari listaa julkisten ruokahankintapäätösten ja alkuperämaamerkintöjen kuntoon saamisen.

Korkotukilainojen lykkäämiseen on haettu EU:sta lupaa, joka toimisi pysyvästi kriisien tullen.

Ministeri Leppä on neuvotellut myös viljelijöiden tukipoteista automaattisesti kerättävän kriisirahan palauttamisesta nyt heti, katastrofin aktualisoiduttua, eikä normaalilla aikataululla eli vasta kahden vuoden kuluttua.

Kalmari näkee tulevaisuudessa ehdottomasti valoa. Hän on onnellinen esimerkiksi Melan hallinnoimasta ja valtion rahoittamasta Välitä viljelijästä -hankkeesta, joka tarjoaa räätälöityä tukea sitä kaipaaville.

– Moni tietää, että tarvitsisi esimerkiksi talousneuvontaa, mutta siihen ei ole varaa. Tämän hankkeen myötä sitä saa ilmaiseksi. Akuutilla avulla voi olla kauaskantoiset seuraukset.

Akuutilla avulla voi olla kauaskantoiset seuraukset.

Yksi mahdollisuuteen tarttunut on ylitorniolainen Aino Kurtti, joka pyysi alkusyksystä apua maatilansa talouden suunnitteluun. Tuntui, että takana oli raskain kesä kaikkiin niihin kymmeneen vuoteen, jotka hän oli tilaa pitänyt. Siltikin, että takavuosina oli vedetty isoja rakennusprojekteja ja saatu kolme lasta.

Jatkuvasti kasvava laskupino ja eräpäivien siirtely velkojien kanssa ahdisti. Samanaikaisesti piti löytää lisää rahaa tuotantopanoksiin pelloilla ja navetassa, jotta satomäärät, tuotteen laatu ja eläinten olot eivät kärsisi.

Maksusuunnitelmat pyörivät päässä yötä päivää. Mietitytti, mistä johtuu, että tulot eivät riitä, vaikka työtä tehdään kellon ympäri.

Aluksi ajatus avun pyytämisestä ulkopuoliselta tuntui vaikealta.

– Pohdin, ettei se toinen voi rahaksi muuttua. Nyt olen huomannut, että ulkopuolisen näkökulma selkiyttää omia kuvioita.

Tärkeää on sekin, että voi jutella oman tilan asioista ihmisen kanssa, joka itse ei ole siinä kiinni, mutta kuitenkin ymmärtää, mistä on kyse.

Tukihenkilön kanssa on laadittu kuukausibudjetteja ja pohdittu uudenlaisia toimintamalleja.

– Tuntuu, että on saanut hieman huokaista, Kurtti sanoo.

Maksusitoumus terapiapalveluihin on myös olemassa. Sen Kurtti aikoo käyttää, jahka kiivain työtahti talven tullen rauhoittuu.

Hän korostaa, että on elintärkeää keksiä tilanpidon ohelle muutakin ajateltavaa. Itse Kurtti on mukana kuntapolitiikassa ja MTK:ssa. Sitä kautta on tullut järjestettyä koulutusta ja vapaa-ajan ohjelmaa myös muille.

– Yhteisöllisyys on iso voimavara.

Mutta lopulta kaikki kiertyy rahaan. Kun velkataakka kasvaa ja tulot laskevat, päivät jatkuvat, yöt lyhenevät, pinna kiristyy ja ihmissuhteet menevät solmuun, syöksykierre on valmis.

Keskustan nousu hallitusvastuuseen sai toivon nousemaan viljelijöiden mielessä vaaleanvihreälle oraalle. Hallitusohjelmassakin mainittiin tavoitteena viljelijöiden tulotason nostaminen ja turvaaminen.

– Tämä ei toteudu. Maataloustulo tippui viime vuonnakin. Keskimäärin maataloustulo on kahdeksan tuhatta euroa tilaa kohden. Köyhyysraja on 13 000 euroa, Partanen huomauttaa.

Tosin keskiarvoa heikentävät osa-aikaviljelijät, päätoimiset ansaitsevat paremmin.

Partanen tuumaa, että jos yhtään järjellä ajattelisi, olisi sama lopettaa heti. Toisaalta kolmannen sukupolven viljelijän vaakakupissa painaa perheen nuorison haave jatkaa tilaa tavalla tai toisella.

– Sehän se on, kun maanviljelijät eivät osaa käyttää laskukonetta, Partanen hymyilee vinosti.

Aika moni on silti ynnännyt, ettei enää kannata jatkaa. Joka päivä keskimäärin viisi tilaa pistää pillit pussiin. Jos ennen EU:ta vuonna 1995 Suomessa oli vielä 100 000 maatilaa, viime vuonna alitettiin 50 000 raja.

MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila ennusti Ylellä taannoin, että vielä suurempi pudotus on edessä. Parissakymmenessä vuodessa tilallisten määrä tulee tippumaan viidennekseen.

– Toivoa sopii, että ainakin investoineet tilat jaksavat jatkaa, Partanen lisää.

Koskelakin on joskus heikkona hetkenä pohtinut lopettamista. Sitten sitä muistaa, että peltoja on raivannut isoisoisä, isoisä, isä ja vielä hän itsekin.

– Tuntuisi pahalta heittää monen sukupolven työ hukkaan.

Kurtti ajattelee vaikealla hetkellä lapsuuttaan kotitilalla.

– Elämänkatsomukseni kumpuaa sieltä. Maaseutua ja sitä arvopohjaa ei voi tuoda. Se on kiinni niissä ihmisissä, jotka tekevät työtä ruohonjuuritasolla. On mahtava tarjota samoja elämäneväitä omillekin lapsille.

Partanenkaan ei ole pilalle menneiden peltojensa äärellä vaipunut epätoivoon. Mielessä viriävät jo seuraavan kauden suunnitelmat.

Parina yönä unet ovat tosin menneet, mutta hän on katsonut viisaammaksi etsiä ratkaisuja sen hetkisiin ongelmiin, kuten sikojen tulevan talven ruokintaan.

– Tärkeää on, ettei jää itsekseen.

Tuntuisi pahalta heittää monen sukupolven työ hukkaan.

Jokaisen haastateltavan perusvireenä on toivo. Se on varmaan sitä maauskoa, jota ei mikään halla pysty hävittämään.

Koskela tosin leväyttää lopuksi ilmaan värjyvän uhan:

– Kunhan vain keskusta on seuraavassakin hallituksessa. Ellei näin ole, pelkään, että se on maataloudelle viimeinen niitti.