Essee: Ranskan ja Saksan 2000-luvun alun virheet varjostavat edelleen Eurooppaa
Euroopan unioni on aina rakentunut Ranskan ja Saksan yhteistyön varaan – poliittiseen tandemiin, jonka merkitys korostui kylmän sodan päätyttyä.
2000-luvun alussa tästä tandemista tuli epävirallinen troikka, kun mukaan liittyi Venäjän presidentti Vladimir Putin. Tästä alkoi tie, jonka seurauksia Eurooppa kantaa edelleen.
Putin nousi valtaan aikana, jolloin Euroopan suurimmat johtajat – liittokansleri Gerhard Schröder ja presidentti Jacques Chirac – valitsivat suhteessa Venäjään pehmeän, jopa myötäilevän linjan.
Se perustui osin taloudellisiin motiiveihin, osin henkilökohtaisiin suhteisiin – mutta ennen kaikkea naiiviin toiveeseen Venäjän demokratisoitumisesta. Molemmat johtajat sivuuttivat autoritaarisen kehityksen merkit ja antoivat suojan sisäpoliittiselle kovalle linjalle.
Schröder kutsui Tšetšenian sotaa ”Venäjän sisäiseksi asiaksi”, ja Putinin hän leimasi jopa ”virheettömäksi demokraatiksi”. Samaan aikaan Saksa syvensi energiariippuvuuttaan, joka oli käynnistynyt jo 1970-luvun alkupuolella.
Uuden Saksan idän politiikan (Ostpolitik) takuumiehenä toimi silloinen liittokansleri Willy Brandt, jonka luoma poliittinen kehys toimi käytännössä Ukrainan sodan alkuun asti.
Liittokansleriksi 1998 nousseen Gerhard Schröderin kaudella Saksaa ajautui lopulta strategiseen energia-ansaan. Ongelmaa oli syventänyt jo aikaisemmin tehty maan vuoden 2000 päätös luopua ydinvoimasta, jota Schröder ajoi hänen seuraajansa Angela Merkelin ohella.
Schröder vieraili Moskovassa säännöllisesti yhdessä saksalaisen teollisuuden johtajien kanssa – ja siirtyi liittokanslerikautensa jälkeen suoraan Gazpromin palkkalistoille.
Myös Jacques Chirac lähestyi Venäjää poikkeuksellisen myötämielisesti. Hän tunsi Venäjän kulttuurin ja kielen – olihan hän jopa kääntänyt väitteiden mukaan Puškinia ranskaksi – mutta henkilökohtainen perehtyneisyys venäläiseen sielunmaisemaan ei jalostunut koskaan realistiseksi politiikaksi.
Päinvastoin: Chiracin Venäjä-linjaa leimasi sinisilmäisyys, joka näkyy Ranskassa yhä. Venäjämielisiä poliitikkoja löytyy edelleen kummastakin ääripäästä.
Vuonna 2002 Chirac aiheutti hämmennystä, kun hän asettui EU:n enemmistöä vastaan Kaliningradin viisumikysymyksessä. Hänen mukaansa venäläisten vapaa liikkuminen oman maansa sisällä oli kansalaisoikeus, eikä Kaliningradia saanut ”eristää” Schengen-alueen rajojen sisään.
Yhdessä Schröderin kanssa hän kuvaili Putinia ”ystäväksi ja strategiseksi kumppaniksi”, joka ”johtaa Venäjää kohti demokratiaa”.
Chiracin ja Schröderin käyttämä kieli ja politiikka muistutti häkellyttävästi kirjailija Pekka Virkin lanseeraamaa käsitettä jälkisuomettuneisuudesta (1991–2022).
Demokratiaa, avoimuutta ja oikeusvaltiota korostettiin liturgisesti, mutta todellinen halu arvioida Venäjän kehitystä kriittisesti puuttui kummaltakin Euroopan mahtivaltion johtajilta.
Uusi linja on välttämätöntä löytää
Jos Eurooppa haluaa rakentaa kestävän ja uskottavan Venäjä-politiikan, Saksan ja Ranskan on viimein muodostettava yhtenäinen rintama – mutta nyt 180 astetta toiseen suuntaan kuin 2000-luvun alussa.
Tilannekuva Venäjästä ei ole vain Euroopan tärkein ulko- ja turvallisuuspoliittinen kysymys. Se on koko maanosan kohtalonkysymys.
Venäläinen oppositiopoliitikko Garry Kasparov ja Liettuan entinen ulkoministeri Gabrielius Landsbergis muistuttivat hiljattain, että Eurooppa on jo sodassa – eikä sodassa voi rakentaa politiikkaa konsensuksen, kompromissien tai riskien minimoimisen varaan.
Sodassa pätevät aivan eri lainalaisuudet, kuin rauhan aikana. Tämän hetken suurin uhka Euroopassa ei ole ylikorostettu vastakkainasettelu vaan haluttomuus nähdä tilanne sellaisena kuin se on.
Perinteinen naiivi liberalismin eetos on siirrettävä taka-alalle. Jos Eurooppa haluaa säilyttää elämänmuotonsa ja vapautensa, on menneisyyden virheet tunnustettava. Tulevaisuuden politiikka on rakennettava reaalipolitiikkaan – ei enää ystävyyspuheisiin tai nostalgiaan.
Samalla myös EU:n sisäistä logiikkaa on tarkasteltava uudelleen. Euroopan uusi linja ei voi perustua haikailuun kansallisesta suvereniteetista, mutta ei myöskään teknokraattiseen itsepetokseen.
Euroopan johtajat ovat edelleen mukavuusalueellaan
Nyt tarvitaan sekä nopeita päätöksiä ja perinpohjaisia uudistuksia – mukaan lukien EU:n demokratiavajeen korjaaminen. Ensimmäinen askel parempaan on paljon puhutun Ukrainan auttamiseen liittyvän sotilaallisen strategian luominen.
Nyt eurooppalaiset johtajat ja muut vaikuttajat puhuvat mielellään jo Ukrainan jälleen rakentamisesta, vaikka sota on edelleen täysimittaisesti läsnä ja ukrainalaisten hätä vain kasvanut. Poliitikkojen toiminta kertoo niin johtajuusvajeesta, kuin myös pysymisestä tiukasti omalla mukavuusalueella.
Kumpikaan elementti ei kuulu hyvään johtajuuteen, mutta tähän eurooppalaiset äänestäjät ja suurin osa mediasta ovat tyytyneet.
Ikäviä päätöksiä esimerkiksi joukkojen lähettämisestä Ukrainan tueksi ei edelleenkään ole, koska pelätään sodan eskaloitumista ja ihmisuhrien määrää. Laskun eurooppalaisesta päättämättömyydestä maksavat ukrainalaiset siviilit ja neljättä vuotta rintamalla taistelevat uupuneet sotilaat.
Johtajuusvaje koskee myös EU:a laajemmin ja syyt siihen ovat myös osittain jäljitettävissä unionin demokratiavajeeseen. EU:n suuressa kuvassa on paradoksaalista, että sen kaksi vaikutusvaltaisinta toimijaa – komissio ja sen puheenjohtaja – eivät ole vaaleilla valittuja, vaikka unioni korostaa avoimuutta, kansalaisosallistumista ja demokraattista legitiimiyttä.
Nykyjärjestelmässä mikään näistä ei toteudu ja kansalaisten luottamus unionin kykyyn toimia sotilaallisen kriisin vyöryessä päälle on kyseenalainen. Yhdysvaltojen vetäytyessä Euroopasta ainakin osin myös Naton painoarvo Euroopassa muuttuu perinpohjaisesti.
Katseet kääntyvät jälleen Ranskaan ja Saksaan, joilta odotetaan Euroopanlaajuista strategista pelisilmää ja johtajuutta.
