Santeri Alkio olisi meille liian radikaali
Santeri Alkio marssii keskustan paikallisyhdistyksen kokoukseen ja esittää, että yhteiskunnan rakenteita on uudistettava, köyhien asemaa parannettava ja ihmisyyden kehitys nostettava politiikan tärkeimmäksi päämääräksi.
Kokoushuoneeseen laskeutuu hiljaisuus.
Joku muistuttaa talouden realiteeteista. Toinen pitää ajatuksia turhan radikaaleina. Kolmas ehdottaa työryhmän perustamista. Lopulta puheenjohtaja kiittää rakentavasta keskustelusta ja toteaa, ettei näin suuriin uudistuksiin ole juuri nyt poliittista liikkumatilaa.
Alkio poistuu kokouksesta. Ja me jäämme ihmettelemään, miksi keskustalaisuus ei enää innosta.
Kohtaus on tietenkin kuvitteellinen, mutta sen herättämä kysymys todellinen: olemmeko tehneet oman aatteemme perustajasta liian radikaalin nykyiseen keskustaan?
Santeri Alkio ei rakentanut poliittista liikettä siksi, että tulevat sukupolvet voisivat kokoontua kerran vuodessa muistelemaan, kuinka hienoja ajatuksia hänellä oli.
Hän halusi muuttaa maailmaa.
Silti meillä keskustalaisilla on erikoinen tapa suhtautua historiaamme. Olemme nostaneet Alkion nimen juhlapuheisiin, kuvan kokoushuoneiden seinille ja ajatukset puolueohjelmien johdantoihin. Mutta samalla olemme vaarassa unohtaa, että Alkio ei ollut aikansa yhteiskuntajärjestyksen tyytyväinen puolustaja. Hän oli sen haastaja.
Alkio ei perustanut museota. Hän oli rakentamassa yhteiskunnallista uudistusliikettä.
Keskustalaisuuteen liitetään usein maltillisuus, sovittelu ja kompromissit. Ne ovat arvokkaita toimintatapoja, mutta eivät itsessään muodosta aatetta. Maltillisuus kertoo, miten politiikkaa tehdään, ei sitä, miksi sitä tehdään.
Jos poliittisen liikkeen suurin hyve on se, ettei se koskaan suututa ketään, mitä varten tuo liike lopulta on olemassa?
Keskustan ei pidä antaa muiden määritellä, mitä se uskaltaa sanoa tai millaista yhteiskuntaa se saa tavoitella. Pelkkä muiden peesailu ei ole yhteistyötä, eikä periaatteista vaikeneminen ole vastuullisuutta. Jos politiikkamme rajat määrittyvät sen mukaan, mitä vastustajamme meiltä odottavat, olemme hävinneet aatteellisen kamppailun jo ennen sen alkamista.
Alkion perintö ei velvoita meitä ajattelemaan kuten sata vuotta sitten. Se velvoittaa meitä ajattelemaan yhtä rohkeasti tänään.
Se tarkoittaa köyhän asian puolustamista, sivistyksen mahdollistamista ja uskallusta haastaa epäoikeudenmukaisia rakenteita. Se tarkoittaa myös sitä, että nuorilla on oikeus vaatia enemmän kuin nykytilanteen hallinnointia.
Kaikkia uusia ajatuksia ei tarvitse hyväksyä. Mutta aate, joka ei enää uskalla uudistua, muuttuu vähitellen muistomerkiksi itselleen.
Keskustan ei tarvitse palata Alkion aikaan. Sen täytyy löytää uudelleen Alkion rohkeus.
Sillä kaikkein surullisinta ei olisi se, että Alkio pitäisi tämän päivän keskustaa liian maltillisena. Surullisinta olisi, jos me itse pitäisimme hänen yhteiskunnallista kunnianhimoaan liian radikaalina.