Punamullan mitta
Hallituksen talousneuvotteluja nimitetään riihiksi. Hallituksen neuvottelut tuovat mieleen entisaikojen riihen, jossa syksyisin pölyisinä ja väsyneinä eroteltiin jyvät akanoista kovinkin ottein.
Käyttöön riihi-termi politiikassa vakiintui legendaarisen keskustalaisen valtiovarainministeri Ahti Pekkalan ministerikaudella ja on sen jälkeen sitkeästi säilynyt myös kaupungistuneessa Suomessa.
Puoliväli- ja kehysriihi vei Marinin hallituksen perimmäisten kysymysten äärelle. Nyt jotkut antavat ymmärtää, että pitkittyneissä neuvotteluissa oli kyse ”kepun kesäteatterista”. Nämä väitteet näytetään niellyn myös osassa mediaa sellaisenaan.
Väärin. Neuvottelut kestivät, koska Suomi on vakavassa tilanteessa. Työttömyys ja velka kasvavat. Piti saada aikaan päätöksiä, joilla Suomi saa kovaa maata jalkojensa alle. Päätöksiä, joilla kokka kääntyy. Siitä oli kyse.
Reilun viikon vääntäminen kannatti. Lopputulema on Suomen tulevaisuuden kannalta nyt oikea. Työllisyys ylös, velka alas. Ratkaisuun pääsemistä edesauttoi hallituksen pääpuolueiden SDP:n ja keskustan lähentyminen. Niiden yhteistyötaidosta riippuu myös riihipäätösten toteuttaminen – ja sen myötä hallituksen onnistuminen.
Vastuu toiminta- ja päätöksentekokyvystä on kuitenkin kaikkien viiden hallituspuolueen yhteinen. Nyt jos koskaan asioita pitää kyetä laittamaan tärkeysjärjestykseen. Talous- ja työllisyyspolitiikka ovat politiikan isoimpia kivijalkakysymyksiä. Ulko- ja EU-politiikan ohella, joita ei voi koskaan jättää rempalleen.
Tärkeintä pitää olla, että Suomi saadaan nousuun. Kyse on nyt tämän maan selviytymisestä, ei yhtään vähemmästä. Piipertämisen aika on ohi. SDP:n ja keskustan yhteistyöllä on rakennettu suomalainen hyvinvointiyhteiskunta. Nyt puolueiden pitää yhdessä pelastaa se. Ja tulosta pitää tulla.
Punavihreän hömpän aika on ohi. Nyt tarvitaan työtä, turvaa ja toivoa. Talonpoikaista taloudenpitoa.
Punamullan pitää olla muuta kuin entisten nuorten romantiikkaa. Nostalgia pienviljelijöiden ja kivityöläisten kädenpuristuksesta tai 1980-luvun poliittisista asetelmista ei kanna tämän päivän ja tulevaisuuden tyrskyissä. Täytyy rakentaa yhteinen visio siitä, miten maailman parasta tai ainakin ”vähiten epäonnistunutta” yhteiskuntamallia uudistetaan ja saavutetaan uusia yhteisiä unelmia. Uskon, että tämä ymmärretään toden teolla nyt sekä keskustassa että SDP:ssä.
Keskustan itsensä puolestaan on koottava viimein rivinsä. Poukkoilun aika on ohi. Hallituksessa joko ollaan tai ei olla.
Nyt päätimme jatkaa hallituksessa. Sen mukaan pitää kaikkien toimia. Ei tämä ollut minullekaan helppo asia, mutta jos jotain, niin Suomi tarvitsee tässä tilanteessa vakaata menoa. Ajelehtimiseen ei ole varaa.
Punavihreän hömpän aika on ohi. Nyt tarvitaan työtä, turvaa ja toivoa. Talonpoikaista taloudenpitoa. Näihin sanoihin kiteytyy – ja pitää kiteytyä – hallituksen loppuvaalikauden politiikka.