Kuka olisi pienten puolella
Kuluvan viikon keskiviikkona järjestettiin Helsingin Senaatintorilla mielenilmaus, jossa pienten lasten vanhemmat olivat marssineet valtioneuvoston edustalle vaatimaan korjausta varhaiskasvatuksen kriisiin.
Syystäkin huolestuneet vanhemmat vaativat Helsingin kaupunginvaltuustolta päätöksiä ja välittömiä toimenpiteitä kestämättömän tilanteen ratkaisemiksi.
Paikalla olleet kysyivät aiheellisesti, että mitä pitää tapahtua ennen kuin asia otetaan vakavasti. Ihmisten puheenvuoroista oli aistittavissa, että ymmärrys päättäjiä kohtaan on loppu.
En moiti vanhempia – päinvastoin yllätyn yhä uudelleen kanssavanhempien usein äärettömältä vaikuttavasta kyvystä joustaa arjen karikoita kohdatessa. Nyt tilanne on kuitenkin selvästi erilainen ja kärsivällisyyttä koeteltu venymispisteen yli.
Ottaen askeleen kauemmas ja katsoen tilannetta myös poliittisen päättäjän silmin, on vaikeaa olla myöntämättä, että tilanteen ratkaisemissa on epäonnistuttu kaikilla tasoilla.
Kun perhe-elämän ja uravuosien ruuhkaputken välillä taiteilevat tavalliset vanhemmat lähtevät kadulle vaatimaan itsestäänselvyytenä pitämämme asian saattamista edes minimivaatimukset täyttävälle tasolle, on jotain pahasti pielessä.
Niin karulta ja pysäyttävältä kuin se kuulostaakin, yhteiskunta on osaltaan pettänyt sen pienimmät jäsenet.
Etenkin pääkaupunkiseudulla henkilöstövajeen on annettua kehittyä vuosien mittaan krooniseksi.
Kaikki tämä ei ole tapahtunut yhdessä yössä ja aikaa tilanteen korjaamiseksi on ollut.
Etenkin pääkaupunkiseudulla henkilöstövajeen on annettua kehittyä vuosien mittaan krooniseksi, mutta samanaikaisesti kunnallisilla päätöksillä on luotu esteitä terveen palkkakilpailun syntymiseksi.
Puheissa on kyllä kuultu paljon henkilöstön vetovoimasta ja pitovoimasta, mutta perheiden palveluja järjestettäessä kukkaron nyörit on pidetty tiukasti kiinni.
Palkkausta ei ole varoituksista huolimatta tarkistettu asianmukaiseksi, vaan on tehty arvovalinta, että budjetoinnin osalta kaupungin prioriteetit ovat muualla kuin varhaiskasvatuksen henkilöstön ja perheiden hyvinvoinnin edistämisessä.
Tilanne ei missään määrin näytä paranevan lähiaikoina. On puhdasta poliittista näytelmää vaatia lisää aloituspaikkoja varhaiskasvatuksen opettajiksi pyrkiville, jos nykyiselläänkin noin puolet koulutetuista hakeutuu muihin tehtäviin saadakseen asianmukaista palkkaa.
Osaajapula tulee siis kasvamaan entisestään, jos kunnallista resurssointia ei mitoiteta riittäväksi etenkin, kun suurissa kaupungeissa varhaiskasvatuksen piirissä olevien lasten määrä kasvaa vuosi vuodelta.
Yksinkertaistettuna voi sanoa, että on arkijärjen ja logiikan vastaista pyrkiä vastaamaan kasvavaan resurssitarpeeseen alimitoitetuilla budjeteilla.
Toisaalta on hyvä myös muistaa, että tässäkään asiassa onnen avaimia ei voi ostaa kylmän teknisesti rahalla. On myös pystyttävä takaamaan tuki erilaisille ja erilaisissa elämäntilanteissa oleville vanhemmille.
Varhaiskasvatuksessa työskentelevät tekevät mittaamattoman arvokasta työtä, mutta yhtä lailla tärkeää on tukea vanhempia omassa kasvatustyössään ja ottamaan siitä vastuuta. Tähän panostamalla huolehdimme yhtäältä varhaiskasvatuksen resurssien riittävyydestä, mutta erityisesti lasten kasvusta oppipolkunsa alkumetreillä.
Lähestyvä vaalikevät on äärimmäisen otollinen hetki käydä myös avoin ja laaja keskustelu niistä lainsäädännöllisistä muutoksista, joita tarvitaan rikkoutuneet järjestelmän eheyttämiseksi.
Valitettava esimerkki on kotihoidon tuen kuntalisä, jota on etenkin suurissa kaupungeissa lähdetty rajaamaan pitkälti ideologista syistä.
Nykyisellään kuntien harkintavallassa oleva tukimuoto on parhaimmillaan lisännyt järjestelmämme joustavuutta ja tasannut kysyntää varhaiskasvatuksessa.
Tätä, ja monia muita varhaiskasvatuksen resurssipulaa helpottavia keinovalikoiman osia, tulisi harkita säädettäväksi valtakunnallisesti yhteneväisiksi käytänteiksi.
