Kansallispelin kuihtuminen on kuva Suomen tilasta

Kansallislaji pesäpallossa miesten mitalitaistelut käydään jälleen samoilla paikkakunnilla, viidettä vuotta peräkkäin.

Ja siitä, kun mestaruus on mennyt kolmen paikkakunnan ulkopuolelle, on vielä kauemmin: yksitoista vuotta. Eräänlainen oligopoli on kestänyt niin pitkään, että osa katsojista ei edes muista sitä aikaa, kun lajissa vallitsi terve kilpailu.

Viimeiseksi jääneenä kehityksen kautena 2005–2009 yleisömäärät nousivat, ja kamppailu mitaleista oli kovaa.

Pitkän Sotkamo-valtakauden jälkeen nähtiin uusia mestareita, kuten Kitee, Hyvinkää ja Pattijoki.

Tuo aika oli jotenkin raikasta ja toiveikasta. Sopuskandaalissa ryvettynyt laji oli nousemassa jaloilleen.

Vuosi 2009 jäi kuitenkin huuman huipuksi, jonka jälkeen yleisömäärien trendi on ollut laskeva koko tämän vuosikymmenen.

Pesäpallon kriisi on kuin analogia Suomen tilasta. Ratkaisuissa on viivytelty. On oltu niin paljon eri mieltä, että ei ole tehty mitään.

Kaikki on alkanut keskittyä huimaavaa vauhtia vain muutamalle kasvualueelle, ja yhä suurempi osa maasta on ajautunut riutumisen kierteeseen.

Viime syksynä kansallispeli sai pitkästä aikaa uuden mestarin Joensuusta. Riemun keskellä moni kommentaattori ennusti tästä kesästä tasaisinta aikoihin. Kuinkas kävikään, taas.

Lajiväen piirissä näyttää olevan eri käsityksiä yksinvaltiuden haitallisuudesta. Vuodesta toiseen jotkut sanovat: ”muiden on vain tehtävä asioita paremmin”. Näinhän sanotaan maakunnillekin.

On oltu niin paljon eri mieltä, että ei ole tehty mitään.

Mutta onko tarkasteltu kriittisesti, onko kansallispelin sisällä rakenteita, jotka pitävät yllä harvainvaltaa? Miksi esimerkiksi pudotuspelien lipputuloja ei jaeta, kuten joissakin muissa lajeissa?

Vääristääkö pelaajamarkkinoita se, että pelaajan, joka haluaa saavuttaa joskus elämässään mitalin, on käytännössä hakeuduttava neljän seuran muodostamaan menestysliigaan?

Aivan kuin uraa haluava joutuu hakeutumaan suuriin kaupunkeihin. Onko se pelkästään näiden vetovoima-alueiden omaa ansiota?

Pesäpallossa pysyvästi heikommilla ei ole mitään myytävää yleisölle ja sponsoreille: kausi päättyy aina ennenaikaisesti elokuuhun.

Tilanne syö myös hyvinvoivien seurojen tulosta. Yleisö leipiintyy jatkuvaan menestykseen, ja tulee paikalle vasta syksyllä.

Pääsarjan laajentaminen vuonna 2016 neljäntoista joukkueen sarjaksi on paljastunut vakavaksi virheeksi. Tasoerot ovat entistä suurempia, ja sarjan häntäpäähän on muodostunut heikosti menestyvä hissiosasto, joka sahaa kahden sarjatason väliä.

Suomikin on nykyisin entistä räikeämmin mitalisarjaa ja rupusakkia. Se leikkaa investointihalua ”Superpesis-Suomessa” ja aiheuttaa jopa työvoimapulaa.

Alueiden eriytyminen aletaan nähdä luonnonlakina, jolle ei tarvitse tehdä mitään. Joku myös hyötyy tilanteesta, joku ehkä jopa nauttii.

Kuitenkin, samalla tavalla kuin pesiksessä, heikommat alueet eivät katoa mihinkään, ja niiden tilan koheneminen parantaisi koko tuotteen menestystä.