Puoluekenttä ei uudistu kabinettisopimuksilla vaan vaaliuurnilla

SDP:n veteraanikansanedustaja Erkki Tuomioja toisti viikonvaihteen lehtihaastattelussa vanhan ideansa vasemmistoliiton ja SDP:n yhdistämisestä. Vasemmistoliittolaiset ovat hänen mielestään valtaosin sosiaalidemokraatteja, ja puolueita erottavat vain historialliset syyt.

Tuomioja esitti puolueiden yhdistämistä ensimmäisen kerran jo lähes parikymmentä vuotta sitten, joten ajatus ei ollut uutuudella pilattu.

Myös ehdotuksen vastaanotto oli sama kuin aina ennenkin. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson torjui sen välittömästi, eikä kannatusta tullut SDP:n suunnaltakaan.

Tuomiojan perustelut ovat sinänsä järkeviä. SDP:llä ja vasemmistoliitolla on paljon yhteistä. Laittamalla hynttyyt yhteen syntyisi teoriassa Suomen suurin puolue.

Yksi plus yksi on tässä tapauksessa kuitenkin vähemmän kuin kaksi. Suomen puoluehistoria ei tunne yhtään esimerkkiä onnistuneesta puoluefuusiosta.

Viimeksi yhdistämistä kokeiltiin 1980-luvun alussa, kun konkurssikypsä Liberaalinen kansanpuolue liittyi keskustapuolueen jäsenjärjestöksi. Yhteinen kannatus ei noussut ainakaan mainittavasti, ja liitto purettiin muutaman vuoden päästä.

Fuusio saattoi vain vauhdittaa LKP:n katoamista puoluekartalta.

Historia kertoo senkin, että SDP:n vasemmalla puolella on ollut aina tilaa radikaalimmalle vaihtoehdolle.

Vasemman laidan puolueiden toiminta kiellettiin 1930-luvun oikeistopaineissa. Toisen maailmansodan jälkeen kommunistien ja kansandemokraattien vaalijärjestö SKDL tuli sitten ryminällä eduskuntaan. Se tavoitteli aina 1960-luvulle saakka jopa suurimman puolueen asemaa.

Suomen puoluehistoria ei tunne yhtään esimerkkiä onnistuneesta puoluefuusiosta.

Suomen puoluekenttä on kyllä kokenut suuria muutoksia sadan vuoden aikana. Ne ovat tapahtuneet kuitenkin aina äänestäjien tahdosta eikä puolueiden kabinettisopimusten ansiosta.

Tämän vuosikymmenen eduskuntavaalit ovat hyvä esimerkki puoluekentän uusiutumisesta.
Perussuomalaiset ovat kolme kertaa peräkkäin saaneet lähes 40 kansanedustajaa, kahdesti Timo Soinin ja viimeksi Jussi Halla-ahon johdolla. Myös vihreät ovat kiivenneet jo suurehkojen puolueiden sarjaan.

Perussuomalaisia ja vihreitä yhdistää nousu muutaman kansanedustajan pikkuryhmästä. Vihreät saivat ensimmäiset edustajansa 1980-luvulla, perussuomalaiset 1990-luvulla.
Äänestäjät ovat saneeranneet myös puolueita pois eduskunnasta.

Edellä kuvattu liberaalien joutsenlaulukin oli pitkän kehityksen tulos.

Hallitusmuototaistelun seurauksena syntynyt edistyspuolue sai vuoden 1919 vaaleissa vielä 26 edustajaa mutta hiipui siitä alle kymmenen edustajan ryhmäksi jo ennen toista maailmansotaa.

Toisen maailmansodan jälkeen edistyspuolue jakautui ja vaihtoi muutaman kerran nimeäänkin, mutta se ei puoluetta pelastanut. Liberaaleille ajatuksille on kyllä ollut tilausta äänestäjien keskuudessa, mutta he ovat löytäneet muista puolueista tehokkaampia kanavia niiden ajamiseen.

Suomen puoluekenttä muuttuu myös tulevaisuudessa jos ja kun äänestäjät niin tahtovat. Keinotekoisia fuusioita ei kannata kabineteissa ryhtyä rakentelemaan sen paremmin vasemmalla, keskellä kuin oikeallakaan.