Pandemia iski suuret kaupungit vaikeuksiin, ja sopii kysyä, onko keskittäminen siitäkin syystä väärää tulevaisuuspolitiikkaa
Onko meillä koronapandemian jälkeen paluu samanlaisen tulevaisuuden tielle kuin millä olimme ennen virusta?
Vai muuttuuko jokin? Mikä ja mihin suuntaan?
Siinä kysymyksiä, joita tulevaisuustutkijoiden luulisi pohtivan. Siinä myös kysymyksiä, joista poliitikkojen pitäisi uskaltaa keskustella. Politiikalla kun vaikutetaan tulevaisuuden suuntaan.
Koronavirus on iskenyt kaikkialla maailmassa erityisesti suuriin kaupunkeihin. Niissä on suhteellisesti eniten tartuntoja, ja niiden palveluvaltainen talouselämä on kärsinyt pahasti.
Tietenkin, sillä virus leviää ihmisestä ihmiseen.
Kaikkialla maailmassa keinot viruksen torjumiseksi ennen rokotussuojaa ovat olleet hygieniatapojen teroittaminen, välimatkojen pitäminen ja eristäytyminen. Mitä suurempi kaupunki, sitä hankalampaa tämä on ollut.
Mutta kukaan ei vielä tiedä varmasti, saadaanko tämä virus rokotuksin kuriin. Yhtäkkiä voi syntyä muunnos, johon nykyrokotteet eivät tehoakaan. Ja vaikka virus nyt selätettäisiinkin, uusia tulee.
Osataanko pandemia-ajan kokemuksista ottaa hyöty irti? Kannattaisi yrittää, sillä ei kai tämän parempia ihmiskoetilanteita voi ollakaan.
Sillä aikaa, kun tutkijat ja poliitikot vielä pyyhkivät unisia silmiään, kansalaiset ovat reagoineet. Muutosta tekevät tavalliset ihmiset ja tavalliset työnantajat.
Pidetään fyysistä etäisyyttä.
Siitä on seurannut ongelmia, mutta myös paljon positiivista. Se on vaikuttanut rahankäyttöön, budjetteihin, suunnitelmiin ja mikä tärkeintä: tunteisiin.
Mikään yhteiskunnallinen ratkaisu ei yhdessä vuodessa olisi voinut saada aikaan yhtä paljon muutosenergiaa.
Etätyö kiinnostaa sekä kansalaisia että työnantajia. Digitalisaation eteneminen tukee kehitystä. Siksi työmatkojen ja toimitilojen tarve vähenee. Tämä vähentää joukkoliikenteen asiakkaita, ja keskuspaikkojen palvelujen käyttöä. Muualla palvelujen tarve voi kasvaa. Myös asumisen tilaa halutaan enemmän sekä sisälle että ulos.
Ainakin osa muutoksista näyttää jäävän pysyviksi. Jo ne ovat niin suuria, että tulevaisuuden yhdyskuntarakenteita pitäisi pysähtyä pohtimaan vakavasti.
Esimerkiksi:
Tarvitaanko niin suurta rakentamisen ja asumisen tiivistämistä ja tehostamista, mitä nyt ajetaan? Ovatko kaikki joukkoliikenteen jättihankkeet sittenkään perusteluja? Onko keskittäminen kaikkien miljardien arvoista?
Osataanko pandemia-ajan kokemuksista ottaa hyöty irti? Kannattaisi yrittää, sillä ei kai tämän parempia ihmiskoetilanteita voi ollakaan.
Siksi myös kriittistä keskustelua on uskallettava käydä.
Sitä puuttuu. Oikeastaan vain keskustan poliitikot puheenjohtaja Annika Saarikosta lähtien ovat rohjenneet liittää pandemian keskusteluun yhdyskuntarakenteen suunnasta.
Viimeksi keskittymistä kritisoi valtiovarainministeri Matti Vanhanen Maaseudun Tulevaisuuden kolumnissaan (1.4.):
”Kaikkialla maailmassa keskittyminen on kiihtynyt, mutta nyt on yhä enemmän järkiperusteita painopisteen muuttumiseksi. Korona leviää siellä, missä asutus on tiheää.
Sama tapahtuu, jos eteemme tulee jokin todella paha pandemia. Silloin kansallinen olemassaolomme saattaa ratketa sillä, kykenemmekö eristäytymään ja pitämään toisiimme etäisyyttä.
Onko tämä tuomiopäivän pelottelua? Ei ole vaan valitettava mahdollisuus.”
Ja Vanhanen listaa kirjoituksessaan näkemyksiään, esimerkiksi näin:
Valtion toimistotilan tarve puolittunee. Samaa lasketaan yksityisissä yrityksissä. Monet kadut menettävät arkipäivien asiakaskunnasta merkittävän osan. Toimistotilakeskittymille on keksittävä uutta käyttöä.
Mutta samalla etätyötä asuinalueellaan tai mökkimaisemissa tekevät ihmiset ryhtyvät kaipaamaan palveluita sinne, missä he nyt viettävät aikaansa.
Pandemia haastaakin niin tutkijoita, päättäjiä kuin kansalaisiakin. Suurin virhe olisi olla nyt ajattelematta ja keskustelematta.