Ukrainan sotaan ei saa tottua

Pakina

”Ne ovat ihan eri ihmiset kun sotaa käyvät” sanoi bensatrokari lehdessä Venäjälle mennessään. 

Jokin perusteeton suvaitsevaisuus tuntuu vallitsevan.

Täytyyhän venäläisten muka päästä Suomen kautta maailmalle ja Suomeen ostamaan läntisiä tuotteita. Sen saman kansan diktaattori, säälittävine medvedeeveineen ja lavrovineen moittii Länttä. Kun Länsi on niin paha ja hyökkäävä, niin se pitäisi tuntua venäläisten arkipäivässäkin. 

Tavallinen venäläinen ei koskaan nouse hulluutta vastustamaan, jos hänen annetaan rikkoa pakotteita auton osa kerrallaan, juustoklöntti kerrallaan. Nauttikaa nyt erinomaisuudestanne, kehukaa Putinia ja Venäjää. 

Suomen pitäisi, vihamieliseksi maaksi luokiteltuna, sulkea itäraja. Turha alkaa selittää, että ei voi, voihan Virokin. Nyt ei mennä mihinkään, ei ainakaan Helsinki-Vantaan kautta. 

Itärajan kauppiaat ovat odottaneet venäläisiä. Olisivat kahden vuoden koronasulun aikana keksineet jotain tilalle, yrittäjyyteen kuuluu aina riski. Ei käy yhtään sääliksi Zsar-kauppakeskuksen globaaleiden toimijoiden outlet-liikkeitä. Ljudmila ei nyt pääse. 

Yhtään en viitsisi siitä ihan lapsuuteni rannoille eksyneestä mursuraukasta. Aika moni viitsii. 

On oikein itketty ja oltu pahoillaan, kuolihan se. Tyylittömät kauppalopot järjestävät muistotilaisuutta ja kai nyt joku jääkaappimagneettikin täytyisi ostaa. Kunnalliset matkailutoimijat luulevat mursun paskomaa rantaa matkailutuotteeksi. Koko perhe autoon ja ei Mannerheimin, vaan mursun jäljille Haminaan! Tuolta se tuli ja tuonne se meni! 

Samaan aikaan toisaalla, Ukrainassa, haudattiin venäläisten tappama nelivuotias tyttö. Kaikki kuolleet ovat ihmisiä, joiden kuolemasta tulisi olla suruissaan, enemmän kuin mursun. 

Etenkin lasten kohtalo koskettaa. Erityisesti kun viime aikoina olen tavannut pari vapaassa Suomessa kasvanutta minulle tuntematonta lasta, Ukrainan tytön ikäisiä. 

Toinen oli ruokaravintolassa vanhempiensa kanssa syömässä. Söi riekkumatta, oli kasvatettu. 

Ilahduin, kun perheen poistuessa kuului kirkkaalla lapsen äänellä: ”Täti, kiitos paljon!” 

Toinen, noin nelivuotias istui isovanhempiensa kanssa torikahvilassa. Istuuduin viereiseen pöytään ja nassikka sanoi: ”Päivää herra”. Pois lähtiessään hän esitteli itsensä. Tehtiin sinunkaupat. 

Jari Nenonen Jari Nenonen on haminalainen kirjailija ja pakinoitsija. Hän on kirjoittanut Suomenmaahan vuodesta 1977. Nenosen motto on "Ei se niin vakavaa ole”.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen