Ostaisiko tuolin?

Ymmärrän, rouvani ei niinkään, että autoihin voi laittaa rahaa sen verran kuin joutaa. Tiedän senkin että autoihin voi ottaa myös poskettomasti lainaa. Olen nuorempana itsekin niin tehnyt, milläpä postipoika Mersun olisi muuten saanut.

Periaatteessa olen vähään tyytyväinen, niin kuin valtaosa suomalaisista. Näkisittepä esimerkiksi kotitossuni, sen pidetyimmäksi niitä ei enää saa. Ei näistä vielä voi luopua, koska pohja ei ole kokonaan irronnut.

Sohvista meille on väännetty vuosikymmeniä. Jos olisin saanut pitää pääni, meillä istuttaisiin edelleen vuonna 1973 ostetulla sohvalla. Se olisi kotoisa. Täyttäisi tehtävänsä. Sen arvatenkin jo puhjenneiden tyynyjen väliin voisi piilotella viinanassakoita ja irtokarkkipusseja. Tuskin siellä rahakätköjä olisi.

Sohvia on kuitenkin osteltu, enimmäkseen epäonnistuen. Eivät ole kestäneet, eivät ole olleet hyviä istua eikä maata. Kuka halpa osta, se paska saa.

Nyt olisi tilaisuus sisustaa yli varojensa. Olen kyllä Kauppalehdestä nähnyt, kun luksustavaratoimittaja Autio esittelee järjettömän hintaisia tavaroita. Niitä ostavat ihmiset, joille raha on menettänyt merkityksensä. Ja sitten se suurempi ryhmä, joka luulee itsetunnon pönkittyvän kuudensadan euron kauluspaidalla.

Säälittävät nousukkaat eivät malta olla mainitsematta ostoksensa hintaa eikä heillä olisi siihen varaa. Niin, paitsi osamaksulla.

Näin mainoksen tuolista, jonka ohjehinta on noin 13.500 euroa. Sillä rahalla saa käyttöauton kymmeneksi vuodeksi. Mutta voi ihanaa, nytpä tuoli onkin tarjouksessa, vain 8.500 euroa. Kelpaapa istua, hyväilee varmaankin pyllyä.

Mikä parasta, tuoli on nyt tuotu saataville myös meille, joilla tuolia vasten oleva ruumiinosa on niin sanotusti auki. Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi ( mitäpä sen varjolla ei myytäisi ) tuolin saa, korotta, sadan kuukauden maksuajalla. Vain 85 euroa kuukaudessa, ei tunnu missään.

Niin kuin ei saata ymmärtää ihmisiä, jotka pystyvät nauttimaan lomaluotolla maksetusta lomasta, niin en nauttisi velkatuolistakaan. Toki huvitun ajatuksesta, että sadan kuukauden, eli reilun kahdeksan vuoden kuluttua tuoli olisi maksettu. Olisin silloin noin 75-vuotias jos eläisin. Kun en kuitenkaan elä, niin perikunta saisi sitten huokailla, vielä muutama vuosi ja vaarin tuoli on maksettu.