Hyvään tottuneet

Pakina

Piirsin kiukuttelevalle teinille, nykyiselle neljän lapsen äidille aikanaan pilakuvan: ”Kärmes ei ole koskaan tyytyväinen”.

Siinä käärme haaveili, kunpa olisi kiikarit. Ja kun sai ne, niin kiukutteli, kun ei ollut käsiä. Viestini oli, että joskus voisi olla tyytyväinenkin.

Tämä tuli mieleeni, kun lehdet julkaisivat kuvia Valtteri Bottaksesta, joka murjotti tultuaan toiseksi. Toki urheilijan on aina pyrittävä voittoon, mutta hopea ei ole häpeä.

Kun iästä johtuen on vähän enemmän perspektiiviä, niin muistaa senkin, kuinka ylpeitä oltiin, kun Keke Rosberg selvisi karsinnasta edes kilpailuun tai oli edes yrittämässä. Hyvä Suomi!

Sekä Haminasta että Iisalmesta ilmoittautui Keken luokkakavereita niin paljon, että vähän pani epäilemään 50-luvun luokkakokoja. Ei kai sentään sadan oppilaan luokkia?

Kaikki on ihan mälsää ja tekee surulliseksi sellainenkin asia, että ei ole samanlaista tuhannen euron puhelinta kuin Jenni Vartiaisella tai Jasper Pääkkösellä mainoksessa on.

On kuitenkin puhelin, jolla pääsee nettiin ja saa valokuvia ja on paljon ominaisuuksia, joista setämiehenä en edes tiedä.

Kuulkaa, kun vielä 1970-luvulla ei kotikaupungissani saanut edes lankapuhelinta ilman vuosien jonotusta. Eikä sillä sitten soiteltu turhia.

Levysoitin ja stereot tulivat talouteeni noin 1974. Sekin oli käytetty setti, jossa oli eri valmistajien tuotteita, levari se huonoin lenkki.

Autoja ei ollut, jos oli mopo, niin joku käytetty, ruosteinen romu.

Ei ollut nettiä, josta olisi tilattu vaatteita, kenkiä ja elektroniikkaa. Vakosamettipusakan ompeli äiti, farkut olivat kovaa kangasta ja nahkarotsi kuin kaksi yhteen ommeltua jäykkää nahkalevyä.

Televisiot, jotka tosin eivät liene nykynuorille kovinkaan tärkeitä, olivat harvinaisia. Rin-Tin-Tiniä käytiin katsomassa rikkaimmista perheistä olevien kavereiden kotona.

Joku väitti tietävänsä että Amerikassa oli väritelkkareita. No ei varmasti!

Lauantai-illan ohjelmat kestivät pari tuntia.

Yläkerran Pentti-setä oli Maanviljelysosuuskaupan myymälänhoitaja. Joskus pääsi sinne kauppaan mukaan hartaana katsomaan Tarvan laatikkoleikkiä.

Nyt kiukuttelen itselleni, kun ei vielä ole 65-tuumaista telkkaria, noin sadalla kanavalla. 

Niin, eka kirjoituskone, musta Royal, painoi 14 kiloa.

Hyvä läppärin ääressä joskus muistaa.

Jari Nenonen Jari Nenonen on haminalainen kirjailija ja pakinoitsija. Hän on kirjoittanut Suomenmaahan vuodesta 1977. Nenosen motto on "Ei se niin vakavaa ole”.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen