Valtionyhtiöistä ei olisi kannattanut luopua
Kun Fortumin hiljattain enemmistöomistajuuteensa hankkima Uniper joutui vaikeuksiin kaasun hinnan karattua tappiolliseksi, alkoi varsinainen poliitikkojen kilvenkiillotuskampanja.
Yksi toisensa jälkeen kummasteli omistajaohjauksen pettämistä ikään kuin kyseessä olisi jokin yksittäinen tapaus. Uniper-sotku on seurausta siitä muoti-ilmiöstä, jossa valtio on vähentänyt jalansijaansa taloudessa myymällä omistuksiaan tai jättämällä enemmistöyhtiönsäkin toimimaan markkinalogiikalla.
Vielä ennen 1990-luvun lamaa valtio oli enemmistöomistajana useassakin yhtiössä ja ohjasi niitä varsin tiukasti.
Jossain vaiheessa kuitenkin päädyttiin myymään yhtiöistä joko puolet tai enemmän. Asiaa perusteltiin sillä, että valtion enemmistöomistavat yhtiöt muuttuvat tehokkaammiksi, kun puolet on yksityistä omistusta ja niitä aletaan johtaa kuten yksityisiä yhtiöitä.
Valtionyhtiöillä on kuitenkin aina ollut muutakin merkitystä kuin osinkojen tuottaminen. Ne ovat joko olleet osa isompaa talouden tuotantoketjua (esimerkiksi metsähallitus hakkasi metsää, josta saatua puuta Enso jalosti) tai ne ovat kehittäneet uutta (ilman valtion teleliiketoimintaa Suomi ei olisi tietokoneistunut ensimmäisten joukossa Euroopassa).
Yhtiöiden omistamisesta ja ohjaamisesta kuitenkin luovuttiin muodin mukana.
Uniper-sotku on vain viimeisin karmea esimerkki, mitä markkinalogiikka saa aikaan.
Ensin myytiin sähköverkko ulkomaisille sijoittajille ja asiakkaat näiden nyhdettäviksi. Saadut rahat sijoitettiin riskipitoiseen yritykseen Saksassa. Onnistuessaan Uniper-liike olisi tietysti ollut erinomainen, mutta silti: myytiin varma rahanlähde ja sijoitettiin korkeaan riskiin.
Viime hallitus luopui Nesteen enemmistöomistajuudesta, ja pian sen jälkeen Neste ilmoitti investoivansa Suomen sijaan muualle. Investointien lisäksi Suomi on kansallisvarallisuuden hukkaamisvimmassa menettänyt myös sellaisen määrän osinkotuloja, että Uniper-miljardit ovat vain pieni puraisu.
Valtionyhtiöitä voi ostaa takaisinkin ja rakentaa uusia, mutta se vaatisi pitkäjänteisyyttä päättäjiltä ja kansalta. Onko maallamme malttia vaurastua, kysyi myös Urho Kekkonen aikanaan.
Akseli Erkkilä