Lukijalta: Kun pulla tulkitaan riskiksi, hukkaamme jotain olennaista
Viime viikkojen keskustelu Pirkanmaan hyvinvointialueen pullakeskustelusta kertoo jotakin olennaista suomalaisesta sosiaali- ja terveydenhuollosta. Kun ikäihmisten yhteinen vapaaehtoisten järjestämä kahvihetki tulkitaan riskiksi ja kielletään, on syytä pysähtyä kysymään: olemmeko kadottaneet tarkoituksen sääntöjen taakse?
Sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso on todennut, ettei mikään laki kiellä pullan paistamista vapaaehtoisvoimin. Elintarvikelainsäädäntö ei ole tarkoitettu estämään arjen pieniä yhteisöllisiä tekoja.
Silti käytännössä toiminta halutaan varmuuden vuoksi lopettaa – ei siksi, että laki sitä edellyttäisi, vaan koska tulkintaa ja byrokratiaa pelätään enemmän kuin yksinäisyyden seurauksia.
Pulla ei ole vain pullaa. Tiedän, miten pienet asiat voivat vaikuttaa ikääntyneiden hyvinvointiin. Tuoksut, maut, yhdessä tekeminen ja keittiön äänet eivät ole vain tunnelmaa. Ne aktivoivat muistia, vireyttä ja ruokahalua. Ne luovat kodinomaisuutta ympäristöihin, joissa arki on usein rutiineihin sidottua ja persoonatonta.
Vapaaehtoisten järjestämä pullakahvi ei siis ole pelkkä herkkuhetki. Se on osa sitä inhimillistä ympäristöä, jonka tiedämme lisäävän elämänlaatua ja vähentävän yksinäisyyttä – sekä vapaaehtoisten että asiakkaiden näkökulmasta.
Kun hyvinvointialueet perustettiin, ajatus oli, että parhaat käytännöt ja hyväksi havaitut toimintatavat piti koota yhteen eri kunnista. Nyt näyttää siltä, että pelkäämme enemmän erilaisuutta kuin arvostamme sitä. Jos jokin toimii yhdessä yksikössä, miksi se pitää kieltää sillä perusteella, ettei kaikkialla tehdä samoin?
Eivät vapaaehtoiskulttuurit ja yhteisöllisyyden muodot ole joka paikassa samanlaisia – eikä niiden tarvitsekaan olla. Hyvinvointialueen tehtävä ei ole tasapäistää elävää hyvää käytäntöä pois, vaan mahdollistaa sen leviäminen.
Suomi elää murrosta, jossa hyvinvointialueet etsivät toimintaansa uusia uomia. Juuri nyt olisi tärkeää kysyä, mihin suuntaan olemme menossa. Kun sääntö tulkitaan aina varmuuden vuoksi tiukimman mukaan, vapaaehtoisuus kaventuu ja yhteisöllisyys katoaa.
Tämä ei ole vain yksittäinen tapaus vaan laajempi ilmiö, jossa kaikki tulkitaan liiallista varovaisesti. Samalla menetämme juuri ne asiat, jotka tekevät hoivasta ihmiselle inhimillistä ja merkityksellistä.
On aika kysyä, mitä pidämme tärkeänä. Vapaaehtoistoiminta ei voi eikä sen pidä korvata julkisia palveluja. Mutta se on osa suomalaista hoivan lähikulttuuria. Tarvitsemme järjestelmää, joka tunnistaa riskit. Mutta tarvitsemme sen rinnalle kulttuurin, joka tunnistaa mahdollisuudet.
Hanna Holma
aluevaltuutettu (kesk.)
Kangasala
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/