Kansalaisvapaudet ja perusoikeudet – rauhan ja kansanvallan kivijalkoja
Kansalaisvapaudet ovat oikeudellisesti turvattuja vapauksia. Niitä ovat mm. sanan-, uskonnon-, ja lehdistönvapaudet. Perusoikeuksista mainittakoon äänioikeus sekä taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet.
Kansalaisvapauksien termi juontaa juurensa vuoden 1215 Britannian Magna Carta -säädöskokoelmasta. YK:n peruskirjassa viitataan taas usein ihmisen perusoikeuksiin.
Yhteiskunnallisilla vapauksilla ja oikeuksilla on pitkä historia. Niiden kehitys näyttää kulkeneen tasajalkaa demokraattisen kehityksen kanssa. Tässä tarkastelen erityisesti uskonnonvapautta ja sananvapautta – ovathan ne keskeisiä demokratian ilmapuntareita.
Britannian Magna Carta -asiakirjan vaikutukset ovat olleet laajat ja pitkäkestoiset. Nämä säädökset tarjosivat aikanaan suojaa julkisen vallan epäoikeudenmukaisuudelta. Magna Cartan arvoja sisältyy lukuisten maiden perustuslakeihin.
Magna Carta vaikutti Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen ja perustuslakiin. Se innoitti myös YK:n ihmisoikeuksien julistuksen laatimista (Jaakola 2015). Siinä julistuksessa ihmisen perusoikeudet ja kansalaisvapaudet ovat ihmisyyden ja demokraattisten arvojen ytimessä.
Ranskan vallankumouksessa (1789–1799) alkoi kansanvalta jo hahmottua, samoin ihmisoikeudet ja se, että valtion tuli toimia lakien mukaan. Tuolloin Ranska hyväksyi myös ajatuksen- sekä uskonvapauden. Vallankumouksen lapsena voidaan pitää myös Ranskan ihmisoikeuksien manifestia: Liberté, Égalité, Fraternité (vapaus, tasa-arvo, veljeys).
Uskonnonvapaus – rauhan ja tasa-arvon asialla
Suomen perustuslain (731/1999) mukaan uskonnonvapauteen sisältyy muun muassa oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa tai olla tunnustamatta. Sanan- ja uskonnonvapaudet ovat myös YK:n ihmisoikeuksien julistuksen artikloissa 18–19 sekä EU:n ihmisoikeuksia ja demokratiaa koskevassa suunnitelmassa.
Uskonnonvapaus on monille syvästi arvopohjaista. Uskonnonvapauslakimme (453/2003) turvaakin perustuslaissa säädetyn uskonnonvapauden käyttämistä.
Uskontoon liitetään niin Raamatussa kuin Koraanissakin uskon julkinen tunnustaminen. Useimmat uskonnot eivät ole ”omana tietona pitämistä”, vaan ekspansiivisia eli jäseniä uskonyhteisöihinsä kutsuvia. Tällöin liikutaan myös sananvapauden alueella. Tasa-arvoa asia koskettaa siinä, onko sananvapaus yhtäläinen eri uskontoja tunnustavia koskien.
Kristinuskon lähetyskäsky kehottaa viemään rauhan evankeliumia maan ääriin saakka (ks. Ef. 6:15). Internetissä sanoma on kuultavissa, jos käytössä on nettiyhteys ja taito ymmärtää kieltä.
Sananvapauden rajat – harmaata aluettako?
Sananvapaus on osa demokratiaa. Perustuslakimme mukaan sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Rajoitukset liittyvät lähinnä lasten suojeluun sekä ihmisten kunniaan ja yksityisyyteen.
Suomen Journalistiliiton mukaan sananvapauteen kuuluu jopa loukkaavien ilmaisujen esittäminen, kunhan ei ylitetä sitä, mitä voidaan pitää yleisesti hyväksyttävänä. Sananvapaus kietoutuu myös uskonnonvapauden rajoihin ja eettiseen vastuuseen.
Suomessa, ehkäpä muissakin Euroopan maissa, voidaan sanoa julkisesti, että Raamattu on satukirja. Näin tuskin voidaan sanoa Koraanista – vaikkapa TV-haastattelussa?
Yhteiskuntakritiikin esittämisen rajat vaihtelevat eri maissa. Rajoitusten väitetään turvaavan sisäistä yhteiskuntarauhaa. Tosin vapauksien puuttuminen alkaa kuplia ennen pitkää, ”maan alla”. Vakaissa, avoimissa demokratioissa vapauksia on eniten.
USA:ssa sananvapaus on liki pyhä. Se on yksi maan vetovoimatekijä. Edes kongressi ei voi sitä lakiteitse rajoittaa (Herrala 2008). Tosin tätä vapautta käytetään siellä joskus hulvattomastikin.
Venäjän, Pohjois-Korean ja Kiinan sananvapauden tila on ahdas. Näin oli Kuubassakin, DDR:ssä ja Natsi-Saksassa. Vapauden rajoitukset heijastelevat kansalaisyhteiskuntien henkistä tilaa.
On väärin vaieta, jos yleisen edun vuoksi olisi puhuttava. Tosin vallanpitäjät salarakastavat kaikkialla alistuvia jäseniään. Toisinajattelijat joutuvat sivuraiteelle. Ihmismielissä he saattavat paisua uhkiksi. On vapausajattelulle vierasta tyytyä olemaan yksi ja sama ääni sopulilaumassa.
Uskonnonvapauden rajoja
Itse kukin voi uskoa maahisiin, puihin, kiviin tai pitää luontoa sielullisena. Ihminen etsii kannattajia uskomuksillensa. Ja kaikenlaisille mielen hämääjille löytyy kannattajia.
Jos uskonkäsityksiimme oletetaan liittyvän uhkaa valtajärjestelmille tai ihmisten turvallisuudelle, ovat uskonnonvapauden rajat koetteilla.
Ateenalaiset kysyivät aikanaan Paavalilta: ”Mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat.” Jotkut uskoivat, mutta toiset ivailivat kuullessaan kuolleiden ylösnousemuksesta. Tuolloin Ateenassa uskonnon- ja sananvapauden rajoja tulkittiin yllättävän liberaalisti.
Karl Marx (1818–1883) luokitteli uskonnon oopiumiksi kansalle. Hän piti sitä työväenliikkeelle vahingollisena. Marxin opit saattoivat olla yksi syy työväenliikettä ja kristinuskoa kannattavien epäluuloihin toisiaan kohtaan – ja syy joidenkin diktatuurien rajoituksiin.
Uskontojen olemus on irrationaalinen. Maallistumisen ja tieteellisen maailmankuvan vallatessa alaa, ohenee yleisen mielipiteen sallivuus ja ymmärrys uskontoja kohtaan. Tällöin uskonnot marginalisoituvat ja vapauden puolustajien määrä kutistuu.
On vaikeaa tunnistaa, milloin uskontoa käytetään tarkoituksellisesti ja milloin tahattomasti ihmisten loukkaamiseen. Moni luulee tehneensä hyvää, mutta yllättyy, kun se loukkasikin jotakuta. Kun omia tunteita ja arvoja kirpaisee, asioiden yleisemmillä mittakaavoilla on toissijainen merkitys.
Vapauksien ja oikeuksien käytössä tilanteiden arvottamisen syvin eettinen sisältö avautuu ihmisen ymmärtämisestä, kunnioittamisesta ja vastuusta toisiamme kohtaan.
Esko Korkeakoski
kasvatustieteiden tri, dosentti