Kannatuskehityksen syyt ovat tiedossa
Antti Kurvinen totesi YLE:lle rehellisesti, että kansalaisten luottamus keskustaan on pidemmän ajan kuluessa rapautunut ”jostakin syystä”.
Hän myös totesi tämän kertovan ”huonosta suoriutumisesta”.
Näistä asioista on viime vuosina yritetty puolueessa ja Suomenmaassa keskustella, mutta ”jostakin syystä” keskusteluhaluttomuus on vaivannut puolueen johtoa ja lähipiiriä.
Keskusta on menettänyt kannatuksestaan viiden viimeisen vuoden kuluessa noin 60%.
Viimeisistä vaaleista kannatusosuus on pudonnut vielä 3% eli kannatusta on menetetty yli 20%.
Ensimmäinen ja tärkein syy on, että keskusta on 2010-luvun aikana hukannut tunnistettavan aatteellisen ja poliittisen identiteetin ja siihen nojaavan strategisen ajattelun.
Viimeisin, ”twitter-formaattiin” puettu periaateohjelma voisi olla minkä tahansa puolueen ohjelma, joten sen pohjalle on vaikeaa rakentaa tunnistettavaa identiteettiä ja strategiaa.
Toiseksi, kun puolue saavutti vuosien 2017–2019 kunta-, presidentin-, eduskunta- ja eurovaaleissa koko historiansa huonoimmat tulokset, syitä ei ole kunnollisesti ruodittu.
Puolueen ”vaalianalyysi” sivuuttaa olennaisia tekijöitä eikä juuri arvioi hallituspolitiikan vaikutusta kannatukseen.
Menestyksen vuosikymmeninä keskustan toiminta hallituksissa perustui selkeisiin aatteellisiin tavoitteisiin, joita puolue omassa päätöksenteossaan painotti.
Edellinen ja menossa oleva hallituskausi ovat näyttäneet etäämpää seurattuna siltä, että sekä periaatteet että tavoitteet syntyvät irrallisesti ja tilanteen mukaan.
Kolmanneksi kansanvalta ontuu.
Vuonna 2015 hallituspohjaa ja ministerivalintoja koskeneet, aivan ratkaisevat päätökset tapahtuivat erikoisella tavalla.
Tiettävästi hallituspohja ratkaistiin pienen piirin syvästi jakautuneessa äänestyksessä – ilman muuta se olisi pitänyt pohjustaa laajemmin.
Ministerit valittiin ennenkuulumattomasti ilman yhtään äänestystä, mikä aiheutti suuria patoutumia tuleviin vuosiin ja kertoi vallan siirtyneen puolueessa puolue-elimiltä ”johtoryhmän” ja ”voittavan tiimin” haltuun.
Kevään 2019 vaalien jälkeen puoluevaltuusto oli yksimielinen: vaalitulos osoittaa keskustalle paikan oppositiossa.
Taustalla ryhdyttiin kuitenkin toimimaan täysin päinvastoin ja tilanne kääntyi päälaelleen.
Keskusta sai vaalitulokseensa nähden sille kuulumattoman aseman hallituksessa ja suhteettoman paljon valtaa.
Tämä on nostattanut kansassa mielikuvan keskustasta valtaan tarrautuvana ja kansanvaltaa väheksyvänä.
Päivänpoliittisten operaatioiden onnistumiset ovat vähissä.
”Suuri kumous” joulukuussa on tullut kalliiksi. Sen seurauksena SDP sai nostaa pääministeriksi valovoimaisen kyvyn, mutta puolueen puheenjohtajana on yhä arvaamaton Antti Rinne.
Julkinen riitely nimityksistä ja muut merkit hallituspuolueiden riitaisuudesta eivät yllätä eivätkä ne ole ainakaan keskustan kannatusta nostaneet.
Politiikan johdonmukaisuuskin arveluttaa monia.
Kun Sipilän hallitus säästi ja leikkasi, näiden ikävien päätösten hyöty tuhoutui jo hallitusohjelmaneuvotteluissa, koska sen talouspoliittinen linja rakennettiin ”oraiden päälle”.
Nyt hallitus vie Suomea EU-velkaunioniin, jota olemme sentään vielä tähän saakka vastustaneet. Euroopan velkajärjestelyjen rahoittaminen ja suuret metropolihankkeet aiheuttavat lisää vaikeuksia kannatukselle.
Politiikan puutteita on 2010-luvulla kolme kertaa yritetty paikata tekemällä ”uusi alku”, vaihtamalla keulakuvaa.
Olisikohan nyt mahdollista toimia toisin ja ryhtyä korjaamaan itse laivaa?
Maailmaa ja Suomea kohtaava talouden muutos ja globaali ympäristön tilan heikkeneminen vaatisivat keskustalta syvälle käyvää uudistumista: periaateohjelma ja siitä seuraava strateginen toimintasuunnitelma pitää uudistaa vihreälle, kansanvaltaiselle pohjalle ja saada puolueen aatteelliset perusarvot esiin toiminnassa.
Olisihan se kummallista, jos puolue olisi vuosikymmenen aikana kokonaan unohtanut aatteelliset juurensa juuri sen historiallisen ajan koittaessa, jossa niistä löytyisivät ratkaisut sekä kotimaan että maailman ongelmiin.
Ossi Martikainen