Itse Valtiaat – Erkki Tuomioja ja Paavo Väyrynen
Ylen Areenassa on katsottavissa kokonaisuudessaan 2000-luvun alkuvuosien ”Itse Valtiaat” -animaatiosarja. Sitä esitettiin vuoden 2001 huhtikuusta vuoden 2007 loppuun saakka.
Yksi ohjelmasarjan keskeistä hahmoista on Erkki Tuomioja, joka toimi vuoteen 2003 saakka ulkoministerinä Paavo Lipposen johtamassa hallituksessa ja sen jälkeen vuoteen 2007 saakka Matti Vanhasen johtamassa ministeristössä.
Erkki Tuomiojan jälkeen ulkoministeriksi nousi Vanhasen II hallitukseen kesällä 2007 Ilkka Kanerva. Minut nimitettiin ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi.
Itse Valtiaat -hahmoja meistä tuli lokakuussa, joten ehdimme olla esillä vain muutamassa jaksossa. Ensimmäisessä (https://areena.yle.fi/1-50543485) niistä meitä uusia ministereitä pilkattiin erityisesti siitä, että olimme suorastaan huumautuneita uusista viroistamme.
Ilkalle piruiltiin myös sillä, että hän oli käsikirjoittajien mukaan ihastunut Yhdysvaltain ulkoministeriin Condoleezza Riceen ja lähettänyt tälle innokkaasti tekstiviestejä.
Seuraavana keväänä Ilkka joutui eroamaan hallituksesta toisenlaisen tekstiviestikohun vuoksi. Harmittelin tätä. Meillä oli ollut hyvä yhteistyö. Samaa en ole voinut sanoa hänen seuraajastaan Alexander Stubbista.
Kokemuksistani yhteistyöstä molempien kanssa kerron vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassani ”Huonomminkin olisi voinut käydä”.
Vaikka olemme kumpikin olleet pitkään ministerinä, samassa hallituksessa emme ole Erkin kanssa koskaan istuneet. Uramme ovat edenneet lomittain.
Tulimme molemmat valituiksi eduskuntaan vuonna 1970. Alkuvaiheessa asemamme oli hyvin erilainen.
Minun tieni johti suoraan vallankäytön sisäpiiriin, pääministerin sihteeriksi Ahti Karjalaisen johtamaan hallitukseen. Olin mukana valmistelemassa päätöksentekoa, jolla Suomi solmi vapaakauppasopimuksen Euroopan talousyhteisön (EEC) kanssa. Eduskunnassa äänestin sen puolesta.
Tulin valtioneuvoston jäseneksi, opetusministeriksi, marraskuussa 1975. Seuraavana vuonna siirryin työministeriksi ja toukokuussa 1977 ulkoministeriksi.
Erkki Tuomioja kuului SDP:n radikaaliin vasemmistosiipeen. Hän vastusti kiivaasti EEC-sopimusta ja yritti kaataa sen myös vuotamalla julkisuuteen tietoja presidentti Urho Kekkosen neuvotteluista neuvostojohdon kanssa Zavidovossa.
Vuoden 1979 eduskuntavaaleissa Tuomioja ei asettunut ehdolle. Perusteluksi hän on esittänyt tyytymättömyytensä Urho Kekkosen toimintaan ja taistolaisten vahvaan asemaan Suomen poliittisessa elämässä.
Tärkein syy taisi olla se, että SDP:n kovaotteinen johtaja Kalevi Sorsa ei voinut häntä edes sietää. Silloisessa puolueessa Erkille ei ollut tilaa. Hän vetäytyi 12 vuoden ajaksi sivuun valtiollisesta päätöksenteosta.
Tuomioja oli sivussa koko 1980-luvun ajan, jolloin toimin Keskustan puheenjohtajana. Tänä aikana minä sain puolestani kokea Kalevi Sorsan kovaotteista vallankäyttöä. Silloinen valtamedia leimasi minut yhteistyökyvyttömäksi, kun en suostunut siihen alistumaan.
Toki 1980-luvulla syntyi myös yhteistyötä, jossa me kaikki kolme olimme mukana.
Kuten edellisessä blogissani ”Tuomioja, Väyrynen, ilmastonmuutos ja lajikato” kerroin, vaikutimme 1980-luvun puolivälissä yhdessä siihen, että Keskustan ja SDP:n välillä saatiin aikaan aluepolitiikan ns. historiallinen kompromissi.
Kompromississa oli selvä logiikka. Helsingin asukasluvun nopean lisääntymisen vuoksi alueella oli pulaa asunnoista, asumiskustannukset nousivat, eikä palveluista kyetty kunnolla huolehtimaan. Sovimme siitä, että Helsingin seudun kasvua ryhdytään hillitsemään ja valtio suuntaa lisää varoja alueen eriytyisten ongelmien ratkaisemiseen.
Vuonna 1987 Sorsa luopui puheenjohtajan tehtävästä, mutta tosiasiallisesti hän johti puoluetta 1990-luvun alkuvuosiin saakka. Tuomioja palasi eduskuntaan vuoden 1991 vaaleissa.
Sorsan jälkeen puolueen johtajaksi nousi toinen kovaotteiden vallankäyttäjä, Paavo Lipponen, joka valittiin puheenjohtajaksi vuonna 1993. Nyt Tuomioja joutui Lipposen jyrän alle.
Lipponen vei Suomen Euroopan unioniin ja euroalueeseen. Tuomioja oli toista mieltä, mutta ei ryhtynyt kantansa puolesta taistelemaan.
Minä puolestani puolustin loppuun saakka Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta, ja tämä työ jatkuu edelleen.
”Itse Valtiaat” kertoo, millä tavalla Lipponen vielä 2000-luvullakin Tuomiojaa kohteli.
Polaris-TV:n tänään julkaisemassa videossa olen jälleen Susanna Junttilan haastateltavana. Aiheena on Erkki Tuomiojan uusi kirja ”Tulevaisuuden varjossa – selviääkö ihmiskunta?”.
Jo edellä mainitussa blogissani totesin, että teoksen painavin sisältö liittyy Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan.
Myös tässä asiassa olemme olleet viime vuosikymmeninä samaa mieltä. Olemme kumpikin puolustaneet tiukasti Suomen asemaa sotilaallisesti liittoutumattomana maana. Asiasta olemme olleet samaa mieltä, vaikka Erkki on jostakin syystä vältellyt ”puolueettomuus” -sanan käyttöä.
Haastattelussa esitän tulkinnan, että Tuomioja kirjassaan katuu mukanaoloaan kahdessa turvallisuuspolitiikkaan liittyneessä keskeisessä ratkaisussa.
Painavampi niistä on Suomen ja Naton välisen ns. isäntämaasopimuksen solmiminen. Tuomioja toimi ulkoministerinä kesällä 2014, jolloin se hyväksyttiin tasavallan presidentti Sauli Niinistön johdolla hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa.
Erkki Tuomioja arvostelee sitä, että viivyteltiin kaksi vuotta ennen kuin tämä asiakirja annettiin tiedoksi eduskunnan ulkoasiain- ja puolustusvaliokunnille. Hän moittii sopimuksesta tehtyjä pitkälle meneviä tulkintoja: ”Asiakirja ei siten ole mikään vieraiden joukkojen maahantulon mahdollistava ´kauttakulkusopimus´, jollaisena sitä on pyritty demonisoimaan.”
Tuomioja jatkaa, että tällaiset hänen mielestään väärät käsitykset olisi pitänyt paremmalla, laajemmalla ja aktiivisesti avoimella valmistelulla ennakkoon torjua. Hän korostaa, että eduskunnassa viime kädessä tehtäisiin päätös, joka mahdollistaisi vieraiden sotilaiden tulon maahamme.
Tuomioja jatkaa: ”Jälkeenpäin asiakirjaa tarkasteltuani on mielestäni myös selvää, että niitä pitkälle meneviä oikeuksia, joita asiakirjan perusteella Nato-joukot kutsuttuinakin saavat toimiessaan Suomessa, ei voida niille antaa ilman, että se perustuisi todennäköisesti perustuslain säätämisjärjestystä noudattaen hyväksyttyyn lainsäädäntöön, jollaista Suomessa ei ole hyväksytty. Hyväksytty lainsäädäntö sotilaallisen avun pyytämisestä ja antamisesta ei tätä aukkoa täytä.”
Toinen harmituksen ja katumuksen aihe näyttää olevan juuri tuo edellä mainittu avun antamista ja vastaanottamista koskeva lainsäädäntö. Tuomioja kannatti sitä ensi sijassa Suomen ja Ruotsin välistä yhteistyötä silmällä pitäen, mutta nyt sitä pyritään hänen mukaansa käyttämään enemmänkin Naton kumppanuusyhteistyön ja EU:n solidaarisuuslausekkeen tarpeisiin.
Tuomioja purkaa pettymystään ja valittelee sitä, että nämä järjestelyt ovat rohkaisseet ”Suomen Nato-sidonnaisuuksien kasvattamista halunneita sotilaita ja muita toimimaan näiden syventämiseksi tavalla, joka ei ole perustunut eduskunnan ja poliittisten vastuunkantajien nimenomaisiin päätöksiin”.
Parasta olisi, että sopimusta täsmennettäisiin ja lainsäädäntöä selvennettäisiin siten kuin esitin esimerkiksi 1.11.2018 julkaisemassani blogissa ”Isäntämaasopimus ja sotaharjoitukset uuteen harkintaan”.
Kirjassaan Erkki Tuomioja seikkaperäisesti kertoo, kuinka syntyi se valtioneuvoston ja eduskunnan yhteinen kanta, jonka mukaan ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan”.
Teoksessaan Tuomioja ei kommentoi tasavallan presidentti Sauli Niinistön viime tammikuussa antamaa haastattelua, jossa hän arvosteli tätä linjanvetoa ja irtisanoutui siitä. Kirjan sisältö taisi olla silloin jo lukkoon lyöty.