Politiikkaa ja historiaa Kultarannassa

Venäjän presidentin vierailu Kultarannassa sujui myönteisissä merkeissä.

Vladimir Putin esiintyi maltillisesti ja kohteliaasti, toki suurvaltajohtajana, joka ei kameroiden edessä tinkinyt politiikkansa oikeutuksesta. Sauli Niinistö selvitti Suomen näkemykset liittoutumattomana länsimaana arvokkaasti ja tyylikkäästi. Ei ihme, että suosiolukemat ovat mitkä ovat.

Etupäässä puhuttiin nykyisestä politiikasta, mutta historiaakin sivuttiin.

Kuten Niinistö sanoi, jotakin on tehtävä, ettei Itämeren alueella tapahtuisi vahinkoa, joka johtaisi vaarallisiin toimiin ja vastatoimiin.

Kun alueella on sekä Venäjän että Naton sotilaallinen toiminta kovasti lisääntynyt ja jännitys korkealla, tahatonkin törmäys voisi johtaa jopa sotaan – kauhuskenaariossa ydinsotaan eli täystuhoon, jolta eivät välttyisi osapuolet eivätkä sivulliset.

Suurin riski on sotilaskoneiden lentely ilman sijainnista kertovaa laitetta.

Olikin iso myönteinen uutinen, kun Putin ilmoitti hyväksyvänsä Niinistön ehdotuksen, että Venäjä korjaisi asian. Jo seuraavana päivänä tiedotettiin armeijalle annetusta käskystä lentää transponderit päällä. Tietysti edellytetään Nato-maiden toimivan samoin.

Alkavalla viikolla on Naton ja Venäjän kokous. Agendalla on siis ainakin yksi toteutumiskelpoinen ”luottamusta lisäävä toimi”.

Pidettiinpä oikeampana kumman tahansa selitystä konfliktin alkusyynä – Maidanin vallankaappausta vai Krimin valloitusta – on korkea aika etsiä ulospääsyä. Pienistä se aina alkaa. Mistäpä tietää, vaikka Kultarannasta olisi käynnistynyt kaivattu liennytysprosessi.

Siinä että vuorotellen lisätään rautaa rajoille, ei ole mitään järkeä, kuten Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier sanoi.

Kylmän sodan vuosina Paasikivi ja Kekkonen ankkuroivat Suomen ”oikeuden” itsenäisyyteen juuri Leniniin.

Putin muistutti Venäjän tärkeästä roolista Suomen itsenäistymisessä, tunnustihan se ensimmäisenä entisen autonomisen suuriruhtinaskunnan itsenäiseksi tasavallaksi. Hän ei maininnut Leniniä, mutta tästä Neuvostoliiton pyhimmästä auktoriteetista oli kysymys.

Kylmän sodan vuosina J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen ankkuroivat Suomen ”oikeuden” itsenäisyyteen juuri Leniniin. Se oli viisasta. Neuvostoliittolaisittain Lenin tuli tunnustaneeksi väärän, porvarillisen, Suomen, jonka suomalaiset näin ikään kuin legitimoivat. Vähemmän tärkeitä tosiasioita kannatti unohtaa, ainakin ääneen sanomasta.

Tosi ironinen oli juhlavuonna 1977 yhdessä tuotetun elokuvan nimi, ”Luottamus”. Todellisuudessa sekä P. E. Svinhufvud että Lenin toimivat vastahakoisesti ja pakkotilanteessa eivätkä luottaneet toisiinsa yhtään – eikä ollut aihettakaan.

Mutta tärkein fakta on, että tunnustus edisti oleellisesti itsenäistymisprosessia. Kun itsenäisyys sitten jaksettiin ensin oikeasti saavuttaa ja sitten säilyttää, kaikki hyvin.

Muistettakoon siis Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlittaessa kohtuullisesti myös Leniniä, kun se nyky-Venäjänkin mieleen on.

Yhteisesiintymisissä kannattaa korostaa yhteisen historian positiivisia kohtia, kunhan historiankirjoissa kerrotaan koko totuus.

Eipä Leninin lahjasta enää kukaan puhukaan, kummallakaan puolella.