Gallupilla vai ansioilla?
Presidenttigallupit kiinnostavat. Niillä myydään ja vaikutetaan. Tulokseen vaikuttaa kysymyksenasettelu. Tapa, jolla tuloksista kerrotaan, vaikuttaa siihen, kenen kannatus nousee todellisuudessakin.
Mediajulkisuus vaikuttaa gallupeihin ja gallupit edelleen mediajulkisuuteen. Ja niin edespäin.
Tuoreen esimerkin tarjoaa Mika Aaltola. Ukrainan sota toi tutkimuslaitoksen johtajan ruutuun melkein joka päivä, monenlaisiin ohjelmiin. Ei mennyt kuin pari viikkoa, ja gallupeihin ilmaantui uusi nimi niitä kauan dominoineiden Olli Rehnin, Pekka Haaviston ja Sanna Marinin seuraksi.
Rehn oli johtanut kyselyissä vuoden päivät, kintereillään Marin ja Haavisto. Maaliskuussa HS-gallup antoi Rehnille 20 prosenttia, Haavistolle 16 ja Aaltolalle neljä.
Toukokuussa gallupissa, jossa kysyttiin, keitä kolmea ”voisi äänestää”, Rehn johti 49 prosentillaan. Haavisto sai 45 ja Aaltola jo 35. Otsikkoja hallitsi Aaltolan nousu, ei Rehnin ykkössija
Lokakuun lopulla Ilta-Sanomien kyselyssä Aaltola oli noussut johtoon 44 prosentilla. Haavisto sai 43 ja Rehn 42.
Siis kaikki kolme virhemarginaalin sisällä eli todellinen järjestys voi olla toinen. Siitä ei juuri muistettu mainita, vaan uutisotsikot ja kommentit puhuivat vain Aaltolasta. Näin tapahtui läpi median.
Jos kannatus näyttää kasvavan, pyytäjä kyllä löytyy, kenties useampikin.
Olen varsin varma, että seuraavissa gallupeissa Aaltolan ykkössija ei jää virhemarginaaliin. Julkisuus ruokkii kannatusta ja gallupit tuovat julkisuutta.
Se, että keväällä halustaan ehdokkaaksi vihjannut Aaltola ilmoitti, ettei haluakaan, ei merkitse mitään. Eikä sekään, ettei hän kuulu mihinkään puolueeseen eikä mikään ole ehdokkaakseen pyytänyt. Jos kannatus näyttää kasvavan, pyytäjä kyllä löytyy, kenties useampikin.
Pitkäaikaisin gallup-suosikki Olli Rehn on ilmoittanut kiinnostuksensa. Ja miksei olisi, hän nimittäin on presidentiksi pätevin.
Jos katsellaan, millaisin taustoin suomalaiset ovat kaksitoista presidenttiään valinneet, Rehnin ansioluettelo vastaa erinomaisesti ”presidentin CV:tä”.
Heistä kokemusta eduskunnasta – säätyvaltiopäivät mukaan luettuna – oli kymmenellä, ministerinä oli ollut yhdeksän, tohtoreita kuusi. Suomen Pankin johtokunnassa oli ollut neljä, heistä kaksi pääjohtajina.
Presidentin valtaa on rajattu ja se painottuu entistäkin enemmän ulkopolitiikan sektorille. Moni ajatellee, että riittää, kun tuntee sitä ainakin teoriatasolla, kuten UPI:n johtaja.
Ei se niin ole. Valtionpäämiehen tulee hallita koko kenttä, käytännössä. Hänen valtansa on pääosin vaikutusvaltaa. Niinistöllä niin oli. Hänen onnistumistaan viranhoidossa kiittelee melkein koko kansa, täydellä syyllä.
Toivottavasti Rehnin ”presidenttiehdokkaan esittäytymiskirjaa” Onnellisten tasavaltaa luetaan paljon.
Ensin sujuva kertomus yrittäjäperheen urheilijapojan noususta Väyrysen jälkeisen keskustanuorison johtoon, puolueen johtajistoon, eduskuntaan, europarlamenttiin, komissaariksi, professoriksi ja Pankkiin. Sitten asiantuntija-arvio Suomen nykytilasta ja visio tulevasta.
Olemme vuosikymmenten mittaan olleet varsin usein eri mieltä sekä asioista että henkilöistä. Ei se mitään.
Kannatan häntä siksi, että hän on ansioitunein, ja ansioitunein on syytä tasavallan vaativimpaan tehtävään valita.
Sitä gallupit eivät arvioi.
