Hengellisiä ja maallisia ääripäitä
Arkkipiispa Jukka Paarma kutsui kerran Päätoimittajien Yhdistyksen hallituksen lounasvieraakseen. Olin silloin PTY:n puheenjohtaja, joten istuin isännän vieressä. Keskustelimme kirkon ajankohtaisista asioista.
Naispappeus oli tuolloin vielä ajankohtainen, ja uusi ongelma odotti: homokysymys. Siitä arkkipiispa ennusti tulevan kirkolle vielä vaikeamman.
Keskustelusta on jo parikymmentä vuotta. Arkkipiispana on Paarman seuraajan seuraaja, mutta molemmat kysymykset jakavat yhä kirkkokansaa. Pari kolme herätysliikettä torjuu edelleen naispappeuden. Parhaillaan kiistellään varsinkin suhtautumisesta homoihin.
Homoparien vihkiminen avioliittoon herättää suuria tunteita, puolesta ja vastaan. Ääripäinä ovat ne, joiden mielestä seurakuntien tulee velvoittaa papit vihkimään ja julistaa suvaitsevaisuuttaan liputtamalla pride-viikolla. Toisten mielestä homous on ilmiönäkin synti ja häpeä.
Minun puolestani vihkiä saa, jos homopari tahtoo ja pappi suostuu, mutta ei siihen pakottaa saisi, koska halukkaitakin riittää. Pride-liputus ei minusta sovi seurakunnille, kuten ei kunnillekaan. Miksi turhaan loukata isoa osaa jäsenkunnasta, kun tiedetään, ettei se ole asiasta yksimielinen.
Oikeasti avara kirkko ei pakota kaikkia, ei palkollisiaan eikä jäseniään, suvaitsemaan kaikkea eikä karkota sellaisia, joiden raamatuntulkinta joissakin kohdissa poikkeaa piispojen ja kirkolliskokouksen kulloisistakin kannoista.
Kansankirkon katon pitää olla korkealla ja seinien leveällä. Jokainen iloinen kirkollisveron maksaja on arvokas, enkä tarkoita vain rahallisesti.
Haettakoon sitä, mikä yhdistää eikä sitä, mikä erottaa.
Olen varma, että äsken kirjoittamastani läheskään kaikki eivät ole samaa mieltä, varsinkaan kummassakaan ääripäässä. Erimielisten reaktiot ovat äänekkäämpiä kuin samanmielisten.
Keskustalla on sitkeä ongelma. Gallupit kertovat, että Antti Kaikkonen on puoluejohtajista suosituin tai melkein ja keskustaa pidetään halutuimpana seuraavaan hallitukseen, mutta kannatus rämpii kahdentoista prosentin pinnassa. Periaatteessa tykätään, mutta ei aiota äänestää.
Olisiko vika siinä, että keskusta koetaan liian miedoksi, mitäänsanomattomaksi lipilaariksi? Nosteessa näyttävät olevan sellaiset, jotka sanovat korkealta ja kovaa. Hallituksen sisällä persut ovat suositumpia kuin kokoomus, ja Riikka Purrasta on tullut Petteri Orpon sijaan oikeistoporvarien henkinen johtaja.
Oppositiossa SKDL:n perillispuolue on sivuuttanut kannatusgallupissa keskustan ja haastaa vasemmiston henkisestä johtajuudesta demareita.
Kummallakin laidalla on tunteita nostattava oma asia, persuilla yltiökansallismielisyys ja vihanlietsonta maahanmuuttajia kohtaan, vasemmistoliitolla irtisanoutuminen velkajarrukonsensuksesta, jonka pitävyyteen ainakaan minä en usko.
Ne tunnetaan, koska ne saavat mediassa paljon tilaa, kun taas maltillisemmat kiinnostavat klikkausten metsästäjiä vähemmän.
Puolue, jolla on selvästi tunnistettava oma asia, menestyy, vaikka enemmistö olisi siitä eri mieltä. Keskustan on kyettävä sellainen itselleen löytämään. Iskevä, mutta uskottava.
Se on nykyisen johdon suuri haaste. Neuvoisin kiireitten keskellä lukaisemaan Juha Maunon kirjoituksen eilisessä Suomenmaassa. Kapitalismi on tänään keskustan arvojen vakavampi haastaja kuin sosialismi.