Tyttärelleni Auringolle

Olen nyt 37 vuotta. Onko se paljon vai vähän?

Paljolta se tuntui torstaina, kun penkkariautot rymistivät ohitse ja tajusin, että siitähän on herranjestas melkein 20 vuotta, kun itse vilkutin lavalla, siiamilaisen kaksoseni kanssa.

Turkasen vähän se on silloin, kun ajattelen, että fossiilisten polttoaineiden käytöstä pitäisi luopua maailmassa kokonaan tuossa ajassa – vuoteen 2050 mennessä. Sitähän Pariisin sopimuksen uusi lämpötilatavoite ja nollapäästötavoite käytännössä tarkoittavat. Huh heijaa.

Täysin mahdotonta, tuhahtaa moni. Ehkäpä onkin. Tai sitten ei. Minusta ajatus ajatus ihmisen saamisesta kuuhun ja elävänä takaisin tuntuu yhä kertakaikkisen mahdottomalta. Silti se onnistui jo liki 50 vuotta sitten.

Tai ajatella nyt koko tätä IT-vallankumousta ja älyteknologiaa. Maailma on mullistunut ja kutistunut taskuihimme käsittämättömän nopeasti.

Viime vuonna minusta tuli äiti. Tyttäremme kolmanneksi nimeksi tuli Aurinko.

Hänen veikeä kaksihampainen hymynsä muistuttaa minua nyt päivittäin siitä, että siihen mennessä, kun hän on minun ikäiseni, on aurinkoenergiavallankumous saatava valmiiksi. Ei siis vauhtiin, vaan valmiiksi.

Öljy, hiili, kaasu ja turve on saatava kokonaan pois käytöstä ja korvattava puhtaalla, päästöttömällä energialla. Muuten ei minunkaan tirriäistäni aikuisena enää naurata.

Ilmastokaaoksen torjuminen ei ole enää tulevien sukupolvien asia. Se on meidän – sinun ja minun nakki.

Minun tyttäreni ei enää ehdi vaikuttaa siihen, torjutaanko ilmastokaaos ajoissa vai ei. Me teemme päätökset hänen ja aikalaistensa puolesta. Päättäkäämme siis hyvin.

Tyttäreni ei enää ehdi vaikuttaa siihen, torjutaanko ilmastokaaos ajoissa.

Kaisa Kosonen

Teknisesti muutos on täysin mahdollinen. Tästä Greenpeacekin on tehnyt omat skenaarioharjoituksensa yhdessä uusiutuvan energian teollisuuden kanssa.

Vaikeampaa on saada fossiiliteollisuus ja siihen nojaavat hallitukset luopumaan mustasta kullastaan. Vaan eipä ole mahdotonta sekään, kun katsoo vaikka, millä vauhdilla Kiina on alkanut suitsia kivihiiliteollisuuttaan.

Olennaisinta lopulta on, että päätämme tehdä muutoksen mahdolliseksi. Maailmaa, joka meillä on vuonna 2050, rakennetaan nyt. Ne talot, tiet, raiteet ja voimalat, joita nyt raivataan ja hitsataan, ovat pitkälti olemassa vielä, kun tyttäreni täyttää 35 vuotta.

Siksi Euroopan unionin ja Suomen on syytä ottaa Pariisin sopimus vakavasti nyt heti, eikä lykätä omien ilmastotavoitteidensa päivittämistä hamaan tulevaisuuteen.

Otetaan haaste fossiilisista polttoaineista luopumisesta vastaan. Tehdään se mahdolliseksi. Ensi töikseen EU:n ja Suomen tulisi päivittää Pariisin sopimuksen myötä vanhentuneet 2030- ja 2050-tavoittensa.

Laitathan korvan taakse, pääministeri Sipilä, kun pohdit Pariisin sopimuksen vaikutusta EU:lle yhdessä muiden Euroopan johtajien kanssa 17.–18.3.

Suomi puolestaan voi ilmasto- ja energiastrategian uusimisen yhteydessä kartoittaa, mitä Sipilänkin kannattama ajatus kokonaan uusiutuvaan energiaan siirtymisestä voisi Suomessa käytännössä tarkoittaa.

Naapurimme Tanska on vastaavat harjoitukset jo tehnyt ja Ruotsissa työ on tänä vuonna edessä. Suomessakin LUT:n ja Tekes:n Neocarbon-hanke on jo todennut 100% uusiutuvaan energiaan siirtymisen sekä mahdolliseksi että kannattavaksi.

Nyt visio pitäisi tuoda poliittiseen keskusteluun, poliitikot voivat päättää, olisiko meidän polkumme tämä, vai onko se joku toinen.

Toisaalta, jos hiilen sidonta ja varastointi (CCS) ei ole Suomen energiasektorille todellinen vaihtoehto ja jos ydinvoima on vain ylimenokauden ratkaisu, niin mitäs muita vaihtoehtoja Suomelle edes jäisi? Ei kun polkua raivaamaan!