Sota on selviytymistarina
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on pannut maailmankirjat sekaisin. Tuntuu, ettei mikään ole kuin ennen eikä paluuta vanhaan ole.
Tutun ja turvallisen elämän tilalle on tullut epävarmuuden, turvattomuuden ja voimattomuuden tunne: piti tämäkin vielä nähdä.
Olen havainnut, että Ukrainan sota vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Yksi murehtii, toinen mennä porskuttaa kuin ennenkin. Ja hyvä niin, onneksi meitä on moneksi. Kaikkia tarvitaan.
Minusta on kriisissä kuoriutunut jonkin sortin murehtija. Varmaan oma historia vaikuttaa.
Etenkin sodan ensimmäiset päivät olivat vaikeita. Olen Karjalan evakon lapsi. Äitini pelkäsi lapsena talvisodan pommituksia Ensossa.
Äidin kirjoittamat muistelmat lapsuuden evakkotaipaleesta toivat Ukrainan ensimmäiset uutiskuvat iholle. Enson perunakuoppa oli vain vaihtunut Kiovan metrotunneliin.
Olin päivien ajan hiljaista poikaa.
Sota on ihmiselle selviytymistarina. Kovimmalla ovat tietenkin he, jotka ovat sen jaloissa. Kotimaataan puolustavat sotilaat, heidän perheensä, siviilit, lapset.
Sodasta tietävät eniten he, jotka ovat sen kokeneet ja voivat kokemuksistaan kertoa. Selviytyjät.
Sota on selviytymistarina myös ulkopuolisille. Mitä lähemmäksi sota ihmistä tulee, sitä enemmän se koskee. Nyt monia suomalaisia sattuu. Sota on pelottavan lähellä.
Hyökkääjä on valtio, jota olemme tottuneet kutsumaan naapuriksi.
Historiasta olen oppinut, että sodan perässä kulkevat aina vilu ja nälkä.
Maailmaa on pakko jäsentää uudelleen. Se on osa selviytymistä, eheytymistä.
Viime viikot ovat osoittaneet, että joukossamme on ihmisiä, jotka tarjoavat tähän apuaan auliisti.
Etenkin sosiaalinen media on ehtymätön markkinapaikka, kaipaat sitten valmiiksi mietittyä turvallisuuspoliittista ratkaisua, syyllisiä tai peiliä, jonka edessä voit häpeää tuntien tunnustaa omat, menneiden vuosikymmenten virheesi.
Neuvojia ja neuvoja riittää, mutta en ole tarttunut tarjoukseen. Päinvastoin olen sulkenut silmäni ja korvani pahimmilta viisastelijoilta. Kun sen tekee, tuntuu heti helpommalta.
Epänormaalin tilanteen haltuun ottaminen vaatii tuekseen tietoa. Näinä ankeina aikoina sitä on tarjolla muuallakin kuin vain somessa. Onneksi meillä on sananvapaus ja vapaa media, jossa voi – ainakin vielä – erottaa faktan valheesta ilman suuria ponnisteluja.
Televisiota on tullut katsottua tavallista enemmän. Herkällä korvalla olen kuunnellut tasavallan johtoa ja muutamia ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita.
Viime mainittuun ryhmään lasken kuuluvaksi myös Puolustusvoimien edustajat. Keneen tässä luottaisin, jos en heihin?
Selväksi on käynyt, että tulevaisuus on sumuinen. Hinnat nousevat, pulaa voi olla energiasta, ruuasta ja muutamista muista vähemmän tärkeistä hyödykkeistä. Selvähän se: Historiasta olen oppinut, että sodan perässä kulkevat aina vilu ja nälkä.
Epävarmuus saa ihmiset tekemään outoja asioita. Yksi ostaa vessapaperia, toinen joditabletteja.
Minä ostin viikolla autoon uudet kitkarenkaat, vaikka ei olisi ollut aivan pakko.
Ovat sitten valmiina, kun syksy ja talvi ovat kuitenkin edessä. Ja onpahan yksi murhe vähemmän mietittävänä.
