Kaksi tietä rauhaan
Lukiolaispoikana opettelin aikani kuluksi muutamia lentäviä lauseita latinaksi. Yksi niistä on ”Si vis pacem, para bellum”, joka on suomennettu muotoon ”Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.”
Lause on ollut mielessäni, kun olen seurannut Suomessa käytyä ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua.
Vuosikymmenten vääntö on vihdoin saavuttamassa kliimaksinsa: Jos Luoja ja Turkki suovat, Suomesta on tulossa Naton jäsen.
Heti alkuun tunnustan kuuluvani siihen suomalaisten varsin runsaslukuiseen joukkoon, joka Nato-asiassa on kääntänyt muutamassa kuukaudessa takkinsa.
Realismi ja pragmatismi ottivat selkävoiton uskosta diplomatian voimaan, veivät pohjan pois rauhanomaisen rinnakkaiselon mahdollisuudelta. Otin presidentti Niinistön Putinille antamasta neuvosta vaarin, katsoin peiliin ja käännyin kannattamaan Suomen jäsenyyttä sotilasliitto Natossa.
Siperia opettaa, joku voisi sanoa. Ukrainan sodan uutiskuvilla ja raporteilla on ollut herättävä vaikutus. Ne antavat luvan toimia kuin tuuliviiri kansalaisia, puolueita ja valtiojohtoa myöten.
Si vis pacem, para bellum”: Sotilaallinen liittoutuminen ja sitä seuraava varustautuminen on siis pohjimmiltaan rauhanteko.
Elämme kuulemma historiallisia aikoja. Kovin juhlavaksi en oloani silti tunne. Olen surullinen, en iloinen.
Olen surullinen, koska pohjimmiltani tiedän, miksi minä ja monet muut olemme mielipidettämme muuttaneet. Kyse on turvallisuudesta. Pelkäämme sen olevan uhattuna.
Jos joku ratkaisu on vastaus kansalaisten turvallisuutta uhkaavaan pelkoon, onko se aihe juhlaan ja samppanjalasien kilistelyyn? Minusta ei.
Valtiojohto on perustellut Nato-jäsenyyden hakemista sillä, että se nostaa kynnystä Suomen joutumiselle sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. ”Si vis pacem, para bellum”: Sotilaallinen liittoutuminen ja sitä seuraava varustautuminen on siis pohjimmiltaan rauhanteko.
Aika kylmäävää, mutta suurella todennäköisyydellä totta. Emme me turhaan puhu kauhun tasapainosta ja sotilaallista tyhjiöistä, joilla on taipumusta täyttyä.
Melkein kahdeksan vuosikymmentä uskoimme siihen, että Neuvostoliiton ja sen seuraajan Venäjän kanssa voi pärjätä puhumalla ja neuvottelemalla. Tai jos ei pärjätä, niin ainakin säilyttää sopu ja rauha.
Niin myös tapahtui. Neuvottelimme, kävimme kauppaa, sopu ja rauha säilyivät. Uskoakseni tästä kaikesta oli kansakunnalle myös hyötyä.
Jos ja kun se oli Paasikiven-Kekkosen linjan ja sen variaatioiden perimmäinen tavoite, politiikan toteuttajat ja sen kannattajat voivat onnitella, ei suinkaan hävetä, itseään.
Kahdeksan vuosikymmenen aikana emme joutuneet itänaapurin sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Historiaa paremmin tuntevat osaavat kertoa, oliko moinen onnettomuus koskaan lähelläkään.
Tämäkin on hyvä pitää mielessä näinä historiallisina aikoina. Toivon mukaan rauha säilyy rajoillamme myös seuraavat vuosikymmenet, vaikka keinot sen saavuttamiseen hieman muuttuvat.