Sunilalaisuudesta
Muutama viikko sitten kävelin ystäväni kanssa Hietaniemen hautausmaalla. Teimme tutun reittini presidenttien ja muiden merkkihenkilöiden hautojen kautta. Mutta etsiessäni väärästä paikasta Aira Samulinin hautakiveä ohitimme haudan, jota en aikaisemmin ollut huomannut.
Nimet eivät erottuneet kovin hyvin kiven pinnasta, mutta kuitenkin riittävän hyvin, että kellot soivat päässä – Sunila Juho Emil, entinen pääministeri ja mies, jonka mukaan yksi keskusta-aatteen neljästä ”perussuuntauksesta” on nimetty.
Sunilalaisuus edustaa keskustan neliapilassa sitä ajatusmaailmaa, jonka mukaan puolueen tulisi keskittää huomionsa etenkin maatalouspoliittisiin kysymyksiin, maatalouden toimintaedellytysten turvaamiseen ja sen parissa työskentelevien elinmahdollisuuksien kohottamiseen.
Vaikka maanviljelijöiden määrä on valitettavasti koko ajan vähentynyt, on keskustan tänä päivänäkin tunnistettava erityisroolinsa suomalaisen alkutuotannon, maa- ja metsätalouden puolustajana.
Vaikka entisiin aikoihin verrattuna puolueen kannattajista enää pieni osa on tuottajaväestöä, niin onhan maan ja kansan etu, että voimme syödä suomalaisella maaseudulla tuotettua puhdasta suomalaista ruokaa.
Maaseudun elinvoimaisuuden ja kotimaisen tuotannon edistäminen on jo itseisarvo sinänsä, mutta korona-aika ja myös kiristynyt maailmanpoliittinen tilanne ovat myös muistuttaneet meitä huoltovarmuuden tärkeydestä.
Sunila itse on jo melko unohdettu poliitikko. Hänen kuolemastaankin tulee syksyllä 78 vuotta eikä hänen aktiivisin poliittinen toimintansa kestänyt kuin kymmenkunta vuotta.
Mutta hänestäkin olisi yhä opittavaa.
Alun perin Sunilan tavoitteena oli kuulemma jatkaa kotitilansa pitämistä, mutta koska hänen isänsä oli vielä melko nuori mies eikä ”kahta pohjalaista isäntää mahdu samaan taloon”, lähti hän hankkimaan koulutusta.
Kyösti Kallion tavoin Sunila kävi Oulussa lyseota, mutta siinä missä Kalliota maatyöt kutsuivat enemmän, Sunila valmistui ylioppilaaksi ja myöhemmin agronomiksi ja tohtoriksi.
Virkamiehenä Sunila puolusti maataloutta ja pientiloja, mutta puoluepolitiikkaan hän lähti vasta 47-vuotiaana 1923 eduskuntavaaleissa.
Hän nousi nopeasti eturiviin. Santeri Alkio mainitsi hänet mahdollisena Maalaisliiton presidenttiehdokkaana vuoden 1925 vaaleissa, vaikka valituksi tulikin lopulta Relander. Sunila nousi kuitenkin pian pääministeriksi ja eduskunnan puhemieheksi. Kallion kanssa syntyi kilpailuasetelmaa eivätkä miesten välit olleet aina hyvät.
Sunila osallistui ministerinä vain porvarillisiin hallituksiin, mutta hän varoi sitomasta Maalaisliittoa oikeiston blokkiin. Hän kirjoitti Suomenmaassa 20.6.1929 meille edelleen hyvin tärkeät ja ajankohtaiset sanat:
”Maalaisliitolle on tärkeätä, että se voi säilyttää keskusta-asemansa itsenäisenä, rakentamatta pysyväisiä liittoutumia kummallekaan sivustalle päin. … Paras vastalääke tässä [syytöksiin, että puolue myötäilee liikaa hallituskumppaneita] on maalaisliitolla itsenäinen politiikka, joka ei rakentele pysyviä liittoutumia, vaan menettelee kussakin kysymyksessä asiallisten, puolueen ohjelman mukaisten näkökohtien mukaan. Tällainen asiallinen menettely se vie lopultakin voittoon ja koituu ei ainoastaan talonpoikaisväestölle, vaan koko maalle onneksi.”
Nopea ja nousujohteinen ura, jota itsepäinen Sunila teki ajoittain jyräävinkin ottein, katkesi muista kuin poliittisista syistä. Ajallisen elämän lainalaisuuksia eivät valtiomiehetkään voi väistää. Sunila sairastui verisyöpään ja joutui luopumaan politiikasta. Vanhaa virkaansa maataloushallituksen ylijohtajana hän jatkoi vielä kolmisen vuotta, kunnes sairaus katkaisi elämän lokakuussa 1936.
Kyösti Kallion neljäs hallitus astui virkaansa seuraavana päivänä.
Sunilan perintöä on suomalaisen alkutuotannon puolustaminen ja kehittäminen osana aatteemme ydintä.
Jokaisen pitää syödä. Sanotaan, että olemme vain maatalouden asialla, mutta mitä jos me sanoisimme olevamme ruoan asialla?
Suomalaisen ruoan puolue. Huonommillakin asioilla voisi profiloitua.