Antti Heikkinen:

Laiho kasvaa kylväjälle

Blogi

Tässä on nyt keskusteltu siitä, että heitettiinkö kulttuurministeri pääministerin toimesta dösän alle. Tarkoitan siinä kohti, kun kulttuurileikkauksista puhuttiin tai ennemminkin tiettyjen bileiden jälkeen.

Närkästyin leikkausuutisista minäkin. Huokaistuani ymmärsin, jotta kampittamiset ja pelailut ovat politiikkaa. Siitä ymmärrän saman verran kuin porsas hopealuskasta.

Kulttuurista luulen ymmärtäväni rahtusen enempi.

Ei ole väliä sillä, kuka kertoo kulttuuriin suunnattujen valtion varojen leikkaamisesta. Ei silläkään, kuka sanoo, että tikistetäänkin jostain muualta.

Huomionarvoista on se, jotta Suomen kaltaisessa maassa edes harkitaan kulttuuriin, koulutukseen ja sivistykseen suunnattujen eurojen vähentämistä.

Kulttuurin sorsimisesta on haasteltu pandemia-aikana pontevasti, mutta kaikki kulttuurin potkiminen ei suinkaan ole ollut koronan aiheuttamaa. Pohjoiskarjalaisen kansanedustajan pandemian pyörteissä tekemä julkinen somepäivitys valtiolähteisten taiteilija-apurahojen luovuttamisesta armeijalle oli vain jäävuoren huippu.

Itse olen muuten saanut apurahoja aika vähän. Apurahatiedot ovat julkisia. Ken tahtoo, ynnätköön saamieni apurahojen määrän, suhteuttakoon sen tekemiini töihin ja katsokoon sitten maksamieni verojen määrää.

Mutta minä olenkin ollut uuttera ja toisinaan populääri. Menneen kahdeksan vuoden aikana olen pitänyt lomaa yhteensä kaksikymmentäviisi vuorokautta. Siihen mahtuu kaksi viikon jaksoa, muutan lomat ovat sijoittuneet hajapäiviksi sinne tänne allakkaa.

Työpäiväni ovat olleet harvoin alle kymmentuntisia.

En sano tätä valittaakseni tai kehuakseni. Olen itse osani valinnut ja nautin työstäni. Mutta siitä en nauti, että edustamani ammattikunnan päälle kustaan. Ihan jo siksi, että kulttuuria on kaikkialla.

Vastaansanoja voi tässä kohti naurahtaa paskaisesti ja nostaa huulilleen joko kahvikupin tai tuopposen.

Nostakoon vaan.

Kunhan muistaa, että joku nekin on muotoillut.

Kulttuuria tosiaan on kaikkialla. Kaikkialla sitä myös tarvitaan. Kansat perustavat olemassaolonsa sen varaan. Valtiot ja politiikat katoavat, mutta kulttuuri jää. Viimeksi tunti sitten luin pojalleni ääneen neuvostoliittolaista Fedja-setää.

Kohta hän osaa lukea itse. Hän myös ymmärtää lukemansa ja tulee ymmärtämään isompanakin. Ainakin me vanhempina yritämme pitää siitä huolen.

Valintansa poika saa tehdä itse, mutta minä ja hänen äitinsä yritämme tehdä hänelle selväksi sen, että maailma on yhden totuuden paikka vain syntymän, kuoleman ja työnteon osalta.

Se on sivistystä. Ja tosiaan; siitäkin tahdotaan leikata.

Tässä maailmassa siihen, esimerkiksi lukutaitoon ja medianlukutaitoon, pitäisi ennemmin panostaa. Niitä ainoita ja oikeita totuuksia kun alkaa olla aika paljon.

Kulttuuria on myös sananparsi siitä, jotta sitä niittää mitä kylvää.

Tulevat sukupolvet eivät niitä kylvöstään. Mutta katsovat kyllä laihoa.

Pidetään nyt huoli siitä, että siinä on meitä komeampi korsi.

Antti Heikkinen Antti Heikkinen on nilsiäläinen, palkittu kirjailija. Kirjoittamisen lisäksi hän näyttelee, laulaa ja tekee stand up -komiikkaa.

Ei kommentteja

Voit kommentoida kirjauduttuasi palveluun. Tarvitset kirjautumiseen Suomenmaa-tunnuksen