Saattohoito vai sittenkin uusi strategia?

Blogi

Syöksykierre, kriisi, ahdinko, alamäki. Auringonlasku. Saattohoitotila. Häpeä.

Samoja sanankäänteitä tiputeltiin yllemme vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen kuin nyt. Historiallinen tappio. Ja nyt taas: historiallinen tappio.

Mitä vuosina tässä välissä tapahtui?

Silloisen vaalitappion jälkeen haukoimme henkeämme populistisen perussuomalaisuuden nousun äärellä. Ettäkö kansa äänesti ennemmin noita kuin meitä?

Käperryimme ja olimme kiukkuista porukkaa. Sitten Keskusta valitsi uuden johtajan, Juha Sipilän. Tunnelma Rovaniemellä puoluekokouksessa oli käsinkosketeltavan toiveikas, ja samalla pelokas. ”Tämän on nyt onnistuttava.”

Kirjoitin muistiinpanoihini vielä heinäkuussa 2012, miten kaikki tuntuu kuin autiomaalta. ”Kuivaa hiekkaa, eikä keidasta näy.”

Sitten asiat alkoivat loksahdella. Toivo uudesta kantoi pitkälle ja loi yhdessä tekemisen tunnelmaa. Juha Sipilän työ oli monin tavoin ulospäin katsovaa, strategista ja järjestelmällistä. Keskustasta tuli kiinnostava ja innostava. Olimme vaihtoehto ja meihin oli helppo yhdistää muutosvoimia, joita Suomi kaipasi.

Ei meille ollut suoranaista tilausta, ei millekään puolueelle ole. Teimme tilan ja tarjosimme itseämme siihen ratkaisijaksi.

Keväällä 2015 puolueemme pursuili hyvää oloa ja tervettä itseluottamusta. Oli juoni, oli tarina. Ja totta kai, oli voittajan vankkurit. Niihin moni halusi hypätä.

Ihmiset Keskustan aktiivijoukon ulkopuolellakin alkoivat uskoa meihin. He ajattelivat: ”Näille minä annan mahdollisuuden.”

Teimme tilan ja tarjosimme itseämme siihen ratkaisijaksi.

Sitten sisäinen tarinankerrontamme alkaa sakkautua. Mitä tapahtui vaalikaudella 2015–2019? Karattiinko kauas alkiolaisuudesta, mentiinkö liian oikealle, unohtuiko puolueen huoltotyö – vai tehtiinkö välttämätön Suomen pelastamiseksi sillä riskillä, että kiitosta ei heru.

Ennen kuin voimme joukkueena jatkaa eteenpäin, meidän on tehtävä tilit selväksi viime hallituksen perinnön suhteen. Emme oikein tiedä, miten keskustajohtoisen hallituksen saavutuksiin tulisi suhtautua.

Minusta menneestä vaalikaudesta kannattaa olla järkevällä tavalla ylpeä. Ennen kaikkea siksi, että viime hallituksella oli Suomen tulevaisuudesta selkeä kuva. Millä tahansa faktamittarilla – paitsi vaalituloksella – sitä arvioidaan, voidaan tuloksia kutsua menestyksekkäiksi tai vähintään kohtuullisiksi.

Sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta Keskusta piti kiinni parhaansa mukaan. Maakuntiin syntyi työtä ja elämänuskoa. Ilmastosta ja ympäristöstä pidettiin huolta vallankumouksellisella tavalla. Puhumattakaan talouden ja työllisyyden mittareista, tai tuloeroista, jotka eivät revenneet.

Sanomattakin on selvää, että teimme virheitä. Sotesta tuli trauma, vuoren kokoinen urakka, ja meitä sen tekijöitä vaivasi ajoittain Tukholma-syndrooma. Siitä tuli kaikki tai ei mitään -pelinappula hallitukselle.

Oli lukuisia kipeitä asioita, kuten taksilaki tai sosiaaliturvaetuuksien indeksien jäädytys.

Epäonnistuimme viestimään hallituksen ison tarinan, mikä hämmästyttää jälkikäteen valtavasti. Hallituksella itsellään se oli niin kirkkaana mielessä. ”Suomi kuntoon.”

Ongelma taisi olla se, että emme muistaneet riittävästi kertoa, miksi se pitää laittaa kuntoon emmekä keskittyneet matkan varrella taiteelliseen vaikutelmaan tarpeeksi. Emme muistaneet, että mielikuvat rakentuvat pienistä asioista, ei sittenkään aina suurista.

Erityisen vaikeaa meille oli kyetä kertomaan ihmisille suunnanmuutoksesta; kuka enää muistaa, että menneen vaalikauden pari viimeistä vuotta tehtiin itseasiassa jatkuvia parannuksia sosiaaliturvaan ja koulutukseen?

Emme muistaneet, että mielikuvat rakentuvat pienistä asioista.

Se entisestä. Menneen vaalikauden läpikäynti on siltä osin merkityksellistä, että siitä kannattaa oppia jotakin tämän alkaneen hallituskauden varalle. Ei sulkea silmiä, ei kääntää lehteä, vaan miettiä mitä otamme reppuun mukaan ja mitä teemme nyt paremmin.

Mutta entä sitten puolue, tämä Keskusta, joka on jotakin paljon enemmän kuin ryhmä ministereitä maan hallituksessa, eduskuntaryhmä Arkadianmäellä tai puoluevaltuusto pari kertaa vuodessa.

Keskusta on nyt historiallisessa murroskohdassa. En siis kuitenkaan selitä sen johtuvan nykyisestä hallitusvastuusta tai edellisen hallituskauden päätöksistä. Kysymys on syvemmästä yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta, johon kyllä kykenemme vastaamaan, jos vain uskallamme. Vastaukseksi ei riitä Alkion teesit, historian merkkimiehet tai loisteliaiden päivien kaipuu. Tarvitaan konkreettisia tekoja.

Muutaman muutostekijän, suurilmiön, haluan nostaa esiin. Näihin vastaamisen varaan voisi hahmotella Keskustan strategiaa kohti 2020-lukua.

1. Keskustan vahva kenttä on perustunut – parhaimmillaan yli sukupolvien – aatteeseen ja puolueen toimintaan tiiviisti sitoutuneisiin ihmisiin paikallistasolla.

Nyt osallisuuden muodot ovat muuttuneet. Ei vain puoluepolitiikassa vaan ihan kaikkialla. Sitä ei pidä surkutella, vaan vastata siihen.

Olemme samassa tilanteessa kuin suuret mediatalot; miten tarjota kiinnostavaa ja uskottavaa sisältöä satunnaiselle verkkokävijälle ja samalla yhä sille uskolliselle, mutta pienenevälle paperilehden tilaajajoukolle?

Kohtaamisista ihmiset hakevat elämyksiä. Satsataan siis laatuun, ei määrään. Luodaan kokemus siitä, että juuri minua tarvitaan, että olen tärkeä. Se on joskus pienestä kiinni.

Ei myöskään ole sattumaa, että puoluekokous on vahvin osa järjestöllistä brändiämme. Siellä liikutellaan tunteita.

Ollaan jatkossa verkossa johdonmukaisempia ja vaaditaan keskusteluihin osallistujilta sydämen sivistykseen perustuvaa käytöstä. Voisimme tulla tunnetuksi siitä, että olemme puolue, jossa ihmiset puhuvat toisilleen kauniisti, vaikka ovatkin eri mieltä asioista. Uskoisin sen olevan monen mielestä virkistävää.

Sosiaalisessa mediassa ei voi roiskia eikä räpiköidä. On luotava pysyviä kohtaamismuotoja, vaikkapa puheenjohtajan viikoittainen chat ja ministerien kyselytunti. Ja se mitä tehdään, tehdään hyvin ja huolella – ja sitoudutaan siihen. Luotan, että puoluesihteeri joukkoineen osaa ja haluaa käyttää tähän kaikkeen päätoimisen tarmonsa.

2. Puoluekentän sirpaloituminen.

2010-luvulle tultaessa kolmen suuren puolueen aika Suomessa päättyi. Silti puhumme ja toimimme yhä kuin niin olisi asian laita. Perussuomalainen voima on osa globaalia yksinkertaistusten, jopa vaihtoehtoisten totuuksien populistista aaltoa, joka hakee vahvuutensa paljolti myös nostalgiasta. Siinä lajissa emme voi kilvoitella. Voimme ottaa mallia tavasta viestiä vahvasti ja yksinkertaistaen, mutta pelon politiikka ei sovi Keskustalle.

Olemme kipuilleet suhdettamme vihreisiin koko sen ajan, kun itse olen saanut olla mukana puolueessa. Seuraavien vuosien suuri taisto käydään meidän ja vihreiden välillä. Se tuntuu meistä hätkähdyttävältä, mutta asia on nyt pakko kohdata. Mahtuuko perinteisen oikeiston ja vasemmiston väliin useampi keskivoima ja jos, niin mihin suuntaan ne ovat kallellaan?

On tehtävä erot selväksi, se tuntuu helpolta, mutta on viestinä vaativa rakennettavaksi ajan mediailmapiirissä. On löydettävä myös meidän ja vihreiden yhteiset nimittäjät. Niitäkin on.

Lyhyellä tähtäimellä katsoen teimme ison strategisen valinnan mennessämme hallitukseen. Tuin ratkaisua. Siitä huolimatta, että siinä riski oli ja on oppositiokautta isompi.

On myös sanottava ääneen, että hallitus ei ole sama kuin menneiden aikojen punamulta, yhteiskunnan kivijalan rakentanut toimiva viha-rakkaus -kaksikko. Tämä on viiden puolueen hallitus, joka vasta etsii yhteisiä nimittäjiä ja suurta tarinaa.

Hallituksessa oma tila pitää raivata itse. Se myös antaa mahdollisuuden oman profiilin rakentamiseen – kompromisseista vastaa nyt joku muu kuin pääministeripuolue Keskusta. Tähän on totutteleminen, ensi kertaa sitten vuoden 1987.

Tietoista pohdintaa vaatii myös se, ettemme jää profiililtamme apupuolueeksi tai edunvalvontaryhmäksi. Emme saa tyytyä olemaan pieni vallan vaa´ankieli. Keskusta on ollut ja sen on oltava laajan rintaman yleispuolue.

Emme saa tyytyä olemaan pieni vallan vaa´ankieli.

3. Yhteiskunnan väestöllinen ja alueellinen rakennemuutos.

Keskustaa ja sosialidemokraatteja kannattaa vanhempi väestö. Meidän kannatuksemme ydin on idässä ja pohjoisessa. Nuoret taas äänestävät vihreitä, perussuomalaisiakin. Joka tapauksessa jotakin helposti tunnistettavaa. Jos ylipäätään äänestävät.

Edustuksellinen demokratia tuntuu monelle etäältä, vaikka politiikka kiinnostaa enemmän kuin aikoihin.

Väestöllisestä kokonaiskuvasta kannattaa tehdä rehellinen tulevaisuusarvio 10 vuoden päähän ja miettiä, mihin kannattaa juuri nyt satsata. Emme koskaan tätä ennen ole valinneet strategiaa, joka tähtäisi vain olemassa olevien kannattajien miellyttämiseen, ydinporukan tuntojen vahvistamiseen.

Ja tämän sanon sillä ymmärryksellä, että mikäli aktiiviväki ei tunne puoluetta omakseen, ei sitä enää ole olemassa. Mutta aktiiviväki syttyy luullakseni parhaiten siitä, että puolueessa on draivia ja otetta suuriin yleisöihin.

4. Maailman maisema on epävarma ja ennustamaton.

Suuret ratkaisemattomat kysymykset pitää ratkaista. Ilmastonmuutos ja siirtolaisuus ovat aikamme suuria kysymyksiä. Ne muuten kietoutuvat juurisyiltään osittain vahvasti yhteen.

Niin kauan kun kansalaisten oikeudentuntoon ja käsityskykyyn uppoavia kokonaisselityksiä ei löydy, yksittäiset helpot totuudet valtaavat alaa ja kärjistykset saavat suosiota osakseen. Ilmastonmuutoksessa on tarjottava ratkaisuja, ei syyllisyyden tunnetta. Jo sillä erottautuu.

Puolueen on paneuduttava näihin aiheisiin voimalla – ja sitä suuremmalla syyllä, että emme ole näissä sisäisesti yksimielisiä. Koska olemme alkaneet pelätä sitä, että Keskustan sisällä käytäisiin rapsakkaa keskustelua?

Olemme aina vahvoja silloin, kun yhteiskunnallinen polarisaatio saapuu sisäämme. Sillanrakentajiahan me olemme pohjimmiltamme.

5. Identiteetit ja ideologiat lyövät kättä.

Olemme vahvaan ideologiaan pohjautuva puolue, joka hellii puheissaan aatteellisia oppi-isiä. Maailma ympärillämme taas perustuu identiteettipolitiikkaan. Siinä läsnä olevaksi päätyvät asiasisältöjä enemmän arvokysymykset ja joko-tai -ajattelu.

Identiteettipolitiikan ytimessä ovat henkilöt. Tunnistettavuus, samastuminen ja kiinnostavat kasvot. Pidän tätä itse asiassa ongelmistamme hankalimpana. Se ensinnäkin kuluttaa ihmisiä liian nopeasti loppuun eikä anna kokemukselle riittävästi arvoa.

Puolueelle se on ongelmallista siksi, että joudumme kysymään: Miten olla kiinnostava sekä-että -puolueena, sillanrakentajana? Se ei ole mahdotonta, mutta vaatii keskittymistä tiettyihin politiikan lohkoihin asemien rakentamiseksi.

Aluepolitiikka yksin ei riitä, eikä maatalous. Perhepolitiikka tarjoutuu vahvaksi vaihtoehdoksi, samoin koulutuksen tasa-arvo.

Arvokysymyksistä ei kannata tehdä ongelmaa itsellemme. Ei uuden puheenjohtajan kanta eutanasiaan tai seksuaalivähemmistöjen asemaan ole keskustan ydintä. Ydintä on se, osaammeko yhä elää näiden erottavien kysymysten kanssa sopusoinnussa ja keskittyä siihen, mikä meitä yhdistää.

Muulla Suomella olisi tässä keskusteluilmapiirissä paljon opittavaa keskustalaisesta katto korkealla, seinät leveällä -perinteestä, jossa osaamme kunnioittaa toistemme näkemyksiä.

Keskustan on mielestäni nyt järkevää etsiä puheenjohtajaa pidemmäksi ajanjaksoksi.

Kirjoitinko tämän kaiken siksi, että lukija voisi tulkita jotakin pyrkimyksistäni tai mieltymyksistäni suhteessa keskustan puheenjohtajuuteen?

En.

On suorastaan valheellista ajatella, että vain puheenjohtajavaali ratkaisee keskustan tulevaisuuden. Se toki merkitsee paljon ja luo mielikuvaa koko puolueesta. Keskustan on mielestäni nyt järkevää etsiä puheenjohtajaa pidemmäksi ajanjaksoksi.

Mutta on meiltä porukkana epäreilua ja epärealistista toimintaa odottaa nyt messiasta, joka ratkaisee kaiken. Pohjimmiltaan puolue tarvitsee niin sanotun leveän kärjen.

Uuden puheenjohtajan onnistumista kannattaa mitata myös sillä, miten hän rakentaa joukkuetta ympärilleen. Keskusta on parhaimmillaan moniääninen liike, monikasvoinen puolue, joka tarjoaa useita samastumispintoja.

Ilahdun ajatellessani uutta eduskuntaryhmää. Meillä on paljon potentiaalisia kasvoja, jotka voivat rakentaa Keskustan kuvaa ihmisten silmissä – puheenjohtajan rinnalla. Meidän kaikkien on oltava valmiita siihen työhön.

Eniten juuri nyt minua pelottaa se, että emme jaksaisi enää yrittää tai luottaa siihen, että Keskustaa tarvitaan. Tarvitaan kipinä, pari onnistumista. Ei kannata etsiä suuria onnistumisia, on aloitettava pienistä. Esimerkiksi siitä, että unohdetaan passiivi-muodot ja ”joku”-sana. Puhutaan minusta ja sinusta.

Onnistumiseksi voitaisiin laskea vaikkapa tunne siitä, että Keskusta kuuntelee ja on läsnä. On siellä, missä ihmiset ovat. Jos aloitettaisiin siitä.