Puppulogiaa vai punnittua puhetta

Radiouutiset neljän pintaan. Liikennevaloissa oikein keskityn kuuntelemaan uutispätkää. ”Politiikkatoimenpide, tiekartta, hallituskausi…” Liikenneministeri Sanna Marinin sitaatti vilisee politiikan puppulogiaa.

Samaa taloustieteilijöiden liikennepäästöjen puolituksen selvitystä kommentoi myös kollega Mika Lintilä – ilahduttavalla tavalla.

– Kyllähän se tietysti yksi ratkaisu on, mutta ei sovi vaan minun arvomaailmaan, hän tyrmäsi selvityksen, jonka lopputulema johtaisi esimerkiksi harvaan asutuilla alueilla autoilun mahdottomuuteen.

Sanon heti alkuun, että minusta ei ole heittelemään ensimmäisiä kiviä. Eikä toisiakaan.

Niin monta kertaa olen ollut tilanteessa, jossa kulman takaa toimittaja on tymäyttänyt mikrofonin eteeni ja samaa puppua on päästänyt minunkin suuni. Tämän esimerkin sannamarin voisi olla kuka tahansa meistä päättäjistä.

Kun asioita vilisee silmissä, perehtyä pitäisi paperipinoon per päivä ja ajattelemiseen aikaa on aidosti korkeintaan hissimatkojen verran, politiikan merkilliseen hallinto- ja puolueterminologiaan turvautuu kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Kielikin köyhtyy, kun kaunokirjallisuudelle jää liian vähän aikaa – sitä vaan toistaa samoja käsipareja ja herkkiä korvia.

Sen verran likellä politiikkaa olen perhevapaasta huolimatta, että viisastelijoiden orrelle en voi enkä halua istahtaa. Mutta jotakin täältä kauempaa kotisohvalta näkee ja autoradiosta eri tavalla kuulee kuin kuplan sisältä, jo lyhyessä ajassa.

Vaikka Timo Soini meni jutuissaan monta kertaa överiksi, jotakin hänen retoriikastaan kaipaan tähän lajiin kovasti.

Liian harvoin puhumme politiikassa ihmiselle. Sille, josta mielellämme puhumme Pihtiputaan mummona, tavan tallaajana tai ihan vaan kansalaisena. Jo tapa puhua ”niistä ihmisistä tuolla turuilla ja toreilla” kertoo, että hei te siellä, täältä me etäältä teille tornista huudellaan.

Sen sijaan kerromme puheissa ja haastatteluissa asioita toisillemme, toimittajille ja joskus ihan vaan lämpimikseen itsellemme.

Ymmärrettävää politiikan kieltä voi toisten korviin puhua vain jos edes itse ensiksi ymmärtää, mitä puhuu.

Liian harvoin puhumme politiikassa ihmiselle.

Luulen, että keskustankin kaivattu menestys löytyy asioiden ja ihmisten ohella vielä enemmän siitä, miten sanoitamme viestimme.

Kuulijaa ei saa pitää tyhmänä, mutta itselle jo oksettavan tutuksi käynyttä viestiä kannattaa vielä kerran toistaa. Ja taas toistaa. Se yleensä myös kirkastaa arvojen ja ajatusten ydintä, kuoriutuu ydinviestiksi kuin sipuli.

Eikä haittaa, jos joskus kertoo palasen tunteistaan tai edes tuntemuksistaan, kuten Lintilä teki liikennepäästökommentissaan.

Aiheeseen liittyen tunnustan, että hiukan kauhulla muistelen viime kevättä ja erityisesti viikkojen vääntöä valinnanvapauslainsäädännön notifioinnista. Selitin EU-hallintoa milloin ministeriaitiosta, milloin mediassa ja yritin vakuuttaa menettelytapojemme oikeellisuutta.

Kaiken kruunasi kyselytunti, jossa oppositioedustaja Antti Lindtman heilutteli naamani edessä Brysselin lomakepaperia ja päädyimme väittelemään siitä, mihin ruutuun hakemuksessa rasti Suomesta laitetaan.

Myönnän auliisti, että enää en osaisi selittää notifiointiprosessia tai valinnanvapauden perustuslaillisia yksityiskohtia vastaavalla tarkkuudella. Mahdoinko osata silloinkaan. Tai mahtoiko kukaan oikeastaan edes katsojista kyselytunnilla ymmärtää saati kiinnostua, mistä väittelimme.

Tällä samaisella Suomenmaan blogipalstalla arvostamani Karina Jutila peräänkuulutti jokin aika sitten päättäjiltä notkeampia polvia taipua kansan pariin ja ottaa mallia prinsessa Victorian kyvystä kulkea kansan parissa. Se oli hyvä muistutus.

Niissä aidoissa kohtaamisissa kapulakielellä ei pärjää eikä koukeroinen viesti välity. Niissä parhaimmillaan myös voi hyödyntää politiikankin taidoista jalointa; kuuntelemista.