Entä jos raha ei ratkaisekaan kaikkea?

”Ihminen pitää kohdata.”

Menneellä viikolla satuin kohtaamaan kaksi alansa huippuammattilaista. Pitkän linjan oikeustuomarin ja kokeneen, kaiken nähneen syöpälääkärin.

Näin he molemmat sanoivat. Että ei kysymys ole sittenkään aina vaan resursseista, vaan tavasta tehdä työtä, kohdata asiakas, potilas, syytetty.

Että riitaisat lastensa huoltajuudesta tappelevat ex-puolisot kannattaa pakottaa useamman kerran saman pöydän ääreen ennen kuin varsinaisen oikeussalin ovi avataan. Sopu kun voi löytyä muutenkin kuin tuomarin pakotuksella.

Kauaskantoisesti järkevää on, että rattijuopumuksesta kärähtänyt nuori ei saa tuomiotaan vain hätäisenä nuijankopautuksena, vaan kunnon puhuttelun kylkeen.

Kohtaamista myös on se, että lähellä elämän ja kuoleman rajaa kamppaileva syöpäsairas ja hänen läheisensä ymmärtävät, miksi uutta, perin kallista syöpälääkkeitä ei potilaalle enää aloiteta. Istutaan alas ja katsotaan silmiin – ja yhdessä mietitään, mitä hyvä elämä oikeastaan on, varsinkin silloin kun sitä joka tapauksessa ei ole pitkään jäljellä.

En tiedä, miksi nämä lyhyet keskustelut jäivät kolkuttamaan takaraivooni.

Ehkä siksi, että tällä hallituskaudella joudutaan tinkimään niin monesta. Priorisoimaan, jakamaan niukkuutta ja leikkaamaan.

Samalla myös tehdään isoja reformeja, uudistetaan rakenteita ja katsotaan reippaasti tulevaan. Epävarmuus jyllää – ja moni myös piiloutuu muutoksen mörön taakse.

Tuleeko onni vain kylvämällä euroja?

Annika Saarikko

Sitten luin vielä Helsingin Sanomien Anna-Stina Nykäsen kolumnin (16.10.), jossa hän haaveilee maasta, joka sijoittaisi loputtomasti velkarahaa koulutukseen ja vanhuksiin ja tekisi siitä itselleen myyntivaltin maailmalla.

Kiinnostava ja ihastuttava ajatus. Mutta tuleeko onni ja erinomaiset palvelut vain kylvämällä euroja?

Ei sillä, tottahan resurssien ja rahojen pitää olla oikealla tolalla. Nyt on kiristetty ja se tuntuu oikeastaan julkisen sektorin joka kolkassa. Mutta olen alkanut ajatella, että aika paljon on kiinni myös tekemisen tavoista.

Siihenhän perustuu sekin, että pelkillä hoitajien määrän desimaaleilla ei hyvää ikäihmisten hoivaa oikein voi mitata – saman asian voi tehdä niin monin eri tavoin.

Johtaminen ratkaisee paljon. Työpaikan ilmapiiri, jaksamiseen satsaaminen. Hyvä porukka ympärillä, mahdollisuus oppia uutta. Kokemus kohtuullisesta työmäärästä. Ammattiylpeys ja tunne siitä, että omaa työtä arvostetaan.

Mitä korkeammassa asemassa työelämässä on, sitä enemmän on lupa vaatia aitoa intoa ja sitoutumista omaan tekemiseen.

”On kova juttu oikeasti auttaa ihmistä. Siis oikeasti auttaa.” Näin totesi eräs pitkän linjan sosiaalipolitiikko, kun keskustelimme kerran järjestelmämme valuvioista.

Että vaatii osaamista, aikaa ja ennen kaikkea aitoa auttamisen eetosta, jos aikoo pelastaa ihmisen ongelmien keskeltä, antaa hänelle hyvän elämän eväitä.

Muodollisesti voi auttaa, hoitaa lakisääteisen tehtävän – mutta että oikeasti menisi jonkun elämän sisään, asettuisi toisen ihmisen asemaan – se vaatii valtavasti.

Eikä sellaista opita kirjoista.