Italian armeija on sotahistorian suuri vitsi – miksi Mussolinin sotilaat tarvitsivat jatkuvasti saksalaista pelastuspartiota?

Sotahistoria

Jos tavalliselta kaduntallaajalta kysyy, mikä yhdistää pizzan paistoa, muotoilua ja sodankäyntiä, vastaus kuuluu: italialaiset ovat mestareita kahdessa ensimmäisessä.

Kolmannesta on syntynyt modernin historian pysyvin sotilaallinen meemi. Miten ihmeessä kansa, joka kerran valloitti koko tunnetun maailman sandaaleissa ja lyhyissä miekoissa, päätyi 1900-luvulla tilanteeseen, jossa sen sotaretket vaativat toistuvasti saksalaista pelastuspartiota ja kuinka sen lähettämät kiväärit saivat jopa suomalaisen rintamasotilaan purskahtamaan kyyneliin?

Italian armeijan maine ei ole pelkkää ilkeää brittiläistä propagandaa, vaikka Lontoon radiolla olikin sota-aikana osansa asiaan. Se on seurausta yhdistelmästä suuruudenhulluutta, teollisia puutteita ja kehnoa organisointia, josta ei puutu tragikoomisiakaan piirteitä.

Yhdistyttyään 1800-luvulla Italia päätti, että sekin haluaa siirtomaa- ja suurvallaksi. Ongelma oli vain siinä, että muut olivat jo vieneet parhaat siirtomaat, ja Italialle oli jäljellä lähinnä Afrikan sarven kiveliötä ja hiekka-aavikkoa.

Mutta eihän se haitannut: Italia oli Caesarin ja Augustuksen muinaisen imperiumin perillinen. Mikä voisikaan mennä vikaan?

Vuonna 1896 vastauksen tarjosi Etiopia. Italian armeija marssi kenraali Oreste Baratierin johdolla Adwan taisteluun puutteellisten karttojen, heikon viestinnän ja ylimielisen asenteen siivittämänä. Vastustajan voima ja taistelutahto oli arvioitu pahasti alakanttiin.

Etiopialaiset tuhosivat keisari Menelik II:n johdolla italialaisarmeijan perusteellisesti. Noin 17 000–18 000 miehen retkikunta-armeijasta kuoli yli 6 000, ja tuhannet joutuivat vangiksi. Italian siirtomaahaaveet kokivat murskaavan takaiskun.

Kun Benito Mussolini päätti 1930-luvulla ottaa revanssin toisessa Abessinian sodassa, menetettyä kunniaa yritettiin palauttaa menetelmällä, joka ei suoranaisesti huokunut sotilaallista neroutta: Italia tarvitsi satojatuhansia sotilaita, panssarivaunuja ja – valitettavasti – sinappikaasua voittaakseen keihäin ja ikivanhoin torrakoin varustetun etiopialaisarmeijan.

Toinen maailmansota oli Italian sotilasmaineelle lopullinen kuolinisku, jonka pääsyyllinen istui Roomassa leuka pystyssä.

Benito Mussolini oli mies, jonka sotilaallinen visio oli kuin huonosti kirjoitettu ooppera: paljon draamaa, näyttäviä pukuja ja katastrofaalinen loppuhuipennus.

Syksyllä 1940 Mussolini teki elämänsä virheen. Mustasukkaisena Hitlerin nopeista voitoista Ranskassa ja Puolassa, Mussolini päätti hyökätä Albaniasta käsin Kreikkaan – ilmoittamatta asiasta etukäteen Berliiniin.

Italialaiset marssitettiin vuoristoon ilman riittäviä talvivaatteita, puutteellisen huollon varassa ja maastoon, jossa tykistön ja muun raskaan kaluston käyttö oli vaikeaa.

Kreikan armeija ei ainoastaan pysäyttänyt hyökkäystä, vaan ajoi italialaiset takaisin Albaniaan ja eteni syvälle sen puolelle. Saksan oli lopulta puututtava Balkanin sotaan keväällä 1941.

Jugoslavian ja Kreikan sotaretket viivästyttivät myös Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon, vaikka niiden merkityksestä operaatio Barbarossan epäonnistumiselle kiistellään edelleen.

Pohjois-Afrikassa nähtiin saman näytelmän toinen näytös.

Kenraali Rodolfo Grazianin johtama italialainen armeija hyökkäsi Libyasta Egyptiin syyskuussa 1940. Hyökkäys etenikin noin sata kilometriä, kunnes italialaiset päättivät pysähtyä, kaivaa juoksuhautoja ja rakentaa linnoitettuja leirejä.

Kun britit käynnistivät joulukuussa 1940 vastahyökkäyksensä, italialainen rintama luhistui nopeasti. Operaatio muuttui valtavaksi katastrofiksi, jossa britit ottivat yli 100 000 italialaista vangiksi, vaikka heidän oma hyökkäysjoukkonsa oli aluksi vain murto-osa italialaisten vahvuudesta.

Tarina kertoo, että britit saivat enemmän vankeja kuin mitä heillä oli sotilaita heitä vartioimaan. Ja jälleen kerran Hitlerin täytyi lähettää Erwin Rommel ja Afrika Korps pelastamaan italialaiset täydelliseltä fiaskolta.

Syy ei kuitenkaan ollut sotilaiden pelkuruudessa. Italialainen sotilas taisteli sitkeästi ja jopa fanaattisesti silloin, kun hänellä oli kelvolliset aseet ja motivoitunut johto.

Paras esimerkki oli El Alameinissa viimeiseen asti taistellut eliittidivisioona Folgore. Laskuvarjojääkärit pitivät asemiaan brittiläisten ylivoimaa vastaan ja kärsivät raskaita tappioita. Mutta sotilaan on paha osoittaa sankarillisuutta, kun upseeriston vanhakantainen johtamiskulttuuri, puutteellinen huolto ja ammusten niukkuus tekevät taistelusta mahdotonta – ja soppatykki on jäänyt 200 kilometrin päähän aavikolle.

Suomalaiset eivät voi puhua Italian armeijasta mainitsematta sen jalkaväen perusasetta Carcano M38 -kivääriä, jota Suomessa alettiin kutsua sen valmistuspaikkakunnan mukaan Terni-kivääriksi.

Kivääreitä ostettiin Italialta keväällä 1940 valtaisa erä, kaikkiaan 100 000 kappaletta. Suomeen saapui niistä noin 94 500. Aseen kaliiperi oli 7,35 × 51 millimetriä, ja siinä oli kiinteä takatähtäin, joka oli säädetty 200 metrille.

Jos vihollinen oli 100 tai 300 metrin päässä, sotilaan piti arvioida, kuinka paljon tähtäyspistettä oli siirrettävä, sillä tähtäintä ei voinut säätää. Lisäksi aseen kaliiperi oli Suomessa täysin epäkurantti poikkeus, jolle ei ollut tarjolla normaalia kotimaista ampumatarvikehuoltoa.

Aseella ei suomalaisten mielestä osunut mihinkään. Kiinteä tähtäin, vaihtelevanlaatuiset patruunat ja poikkeuksellinen kaliiperi tekivät Ternistä epäsuositun aseen. Suomalaiset Pystykorvat ja venäläiset Mosin-Nagantit olivat sotilaiden keskuudessa selvästi luotetumpia.

Terni-kiväärit päätyivät nopeasti pois etulinjan varsinaisesta käytöstä muun muassa kotijoukkoihin, ilmavoimien vartiointitehtäviin ja rannikkopuolustukseen.

Oma erikoinen lukunsa on myös Italian laivasto, Regia Marina. Se oli toisen maailmansodan alkaessa maailman suurimpia laivastoja, jossa oli uudenaikaisia, äärimmäisen nopeita ja kauniita taistelulaivoja.

Ja missä ne olivat koko sodan? Satamassa – ainakin aivan liian usein.

Italiassa ei nimittäin ollut omaa öljyä. Laivaston polttoaine piti tuoda ulkomailta, ja sodan pitkittyessä öljypula rajoitti yhä enemmän operaatioita. Laivoja ei voitu lähettää merelle huolettomasti, koska jokainen merimatka kulutti kallisarvoisia polttoainevarastoja. Ja kun ne lopulta lähtivät merelle, briteillä oli tutka – italialaisilla ei.

Tuloksena oli Matapanin niemen taistelu vuonna 1941. Päivätaistelun jälkeen britit käyttivät tutkaansa hyväkseen ja yllättivät italialaiset risteilijät pimeässä lähietäisyydeltä. Kolme raskasta risteilijää, Zara, Fiume ja Pola, menetettiin. Zara ja Fiume eivät ehtineet edes laukaista päätykkejään.

Lopulta Italian laivaston näyttävimmät menestystarinat löytyivät erikoisoperaatioista. Decima MAS -erikoisjoukkojen sukeltajat ajoivat ”Porsaiksi” kutsutuilla ihmistorpedoilla brittien satamiin ja asettivat räjähteitä taistelulaivojen alle. Joulukuussa 1941 he iskivät Aleksandrian satamaan ja vaurioittivat vakavasti brittiläisiä taistelulaivoja HMS Queen Elizabethia ja HMS Valiantia.

Se oli vaikuttavaa ja rohkeaa, mutta tietenkin täysin riittämätöntä muuttamaan sodan kulkua.

Italian armeijan maine ei mennyt sen takia, että italialaiset olisivat luonnostaan huonoja sotimaan.

Se meni siksi, että 1900-luvun Italia yritti vetää suuren teollisen sotakoneiston roolia valtiolla, jolla oli 1800-luvun teollisuus, 1700-luvun upseeristo ja 1900-luvun suuruudenhullu diktaattori.

Tuloksena oli sotahistorian pisin ja tragikoomisin sarja epäonnistumisia, joista riittää edelleen tarinoita.