Ilmasota | F-35:n "esi-isä" oli sodassa kova rauta – romanialaiset aiheuttivat amerikkalaispiloteille painajaisen kesällä 1944

Sotilasilmailu

Suomen ilmavoimien käyttöön hiljattain tulleen Lockheed Martin F-35 -hävittäjän virallisen tyyppinimen loppuosa ”Lightning II” viittaa ennen kaikkea toisessa maailmansodassa menestystä saavuttaneeseen amerikkalaiseen Lockheed P-38 Lightning -hävittäjään.

Aivan eri aikakauden koneita ei ehkä oikein yhdistä muu kuin valmistaja ja tietynlainen tekninen edistyksellisyys. P-38 erottui aikanaan muista koneista poikkeuksellisella rakenteellaan. Koneessa oli kaksi moottoria, kaksi pitkää pyrstöpuomia ja niiden välissä kapea ohjaamokapseli.

Helmikuussa 1937 Yhdysvaltain armeijan ilmavoimat (USAAC) esitti ilmailuteollisuudelle radikaalin vaatimuksen: tarvittiin korkealla lentävä ja poikkeuksellisen nopea torjuntahävittäjä. Koneen piti saavuttaa vähintään noin 580 kilometrin tuntinopeus, ja sen piti pystyä nousemaan 20 000 jalan korkeuteen vain kuudessa minuutissa.

Lockheed Corporationin pääsuunnittelija Hall Hibbard ja nuori, myöhemmin legendan asemaan noussut insinööri Clarence ”Kelly” Johnson tarttuivat haasteeseen. Hibbard johti suunnittelutyötä, jossa Johnsonilla oli keskeinen tekninen rooli.

Johnsonin perustama Skunk Works -suunnitteluyksikkö syntyi vasta vuonna 1943, mutta sen taustalla oli sama Lockheedin kyky kehittää poikkeuksellisia lentokoneita nopeasti ja pienillä insinööriryhmillä.

Suunnittelijat ymmärsivät, että vaaditun suorituskyvyn saavuttaminen edellytti kahta moottoria. Sen sijaan, että moottorit olisi sijoitettu perinteisesti, he rakensivat kaksi virtaviivaista runkopuomia, jotka kantoivat moottoreita ja pyrstöä, samalla kun lentäjä istui keskellä erillisessä gondolissa.

Prototyyppi XP-38 lensi ensilentonsa 27. tammikuuta 1939. Kone herätti ilmavoimien kiinnostuksen, ja ensimmäinen tilaus käsitti 13 YP-38-koekonetta. Niiden testien jälkeen P-38 siirtyi sarjatuotantoon.

P-38 oli täynnä aikaansa edellä olevaa tekniikkaa, mutta se vaati lentäjiltään tarkkuutta ja perehdytystä.

Toisin kuin useimmissa aikakauden hävittäjissä, joissa aseet oli sijoitettu siipiin, P-38:n koko arsenaali – neljä 12,7 millimetrin Browning-konekivääriä ja yksi järeä 20 millimetrin Hispano-tykki – oli keskitetty keulaan. Lentäjä saattoi ampua tarkasti satojen metrien päähän ilman siipiin sijoitettujen aseiden erilaisista ampumalinjoista aiheutuvia etäisyysrajoituksia.

General Electricin valmistamat turboahtimet mahdollistivat sen, että kone säilytti tehonsa ja suorituskykynsä myös suurissa korkeuksissa. Ahtimet myös vaimensivat pakokaasuja, minkä vuoksi Lightningia kuvattiin taivaalla yllättävän hiljaiseksi.

P-38:n lentäjät joutuivat kuitenkin kohtaamaan vakavan ongelman suurissa syöksynopeuksissa. Kun kone lähestyi äänennopeutta, ilman kokoonpuristuvuus saattoi aiheuttaa voimakkaan nokan painumisen alaspäin ja heikentää korkeusperäsimen toimintaa. Lentäjä saattoi menettää kykynsä oikaista koneen, vaikka veti ohjaussauvasta voimakkaasti.

Ongelmaan löydettiin ratkaisu myöhempiin malleihin lisätyillä sähkötoimisilla syöksyjarruilla. Ne muuttivat koneen käyttäytymistä suurissa syöksynopeuksissa ja paransivat sen turvallisuutta.

Vuonna 1940 Britannia ja Ranska tilasivat yhteensä satoja P-38-koneita. Ostajat kuitenkin edellyttivät koneisiin Allison-moottoreita ilman General Electricin turboahtimia. Ratkaisun taustalla olivat muun muassa moottorien yhteensopivuutta koskevat vaatimukset.

Näin syntyneet vientiversiot poikkesivat merkittävästi amerikkalaisten käyttämistä koneista. Ilman turboahtimia Allison-moottoreiden suorituskyky heikkeni huomattavasti korkealla lennettäessä.

Kun koneita testattiin Britanniassa, tulokset olivat pettymys. Ranskan antautumisen jälkeen Britannia luopui lopulta alkuperäisestä tilauksesta.

Yhdysvaltain omat koneet varustettiin sen sijaan turboahtimilla, joilla niistä tehtiin pelättyjä korkeuksien valtiaita.

Vaikka P-38 koki Euroopassa ajoittain kovia saksalaisten hävittäjien käsissä, Tyynenmeren rintamalla se osoittautui kullanarvoiseksi. Koneen pitkä toimintasäde ja kahden moottorin tuoma turva aavan meren yllä olivat korvaamattomia ominaisuuksia.

P-38 syöksyi yleensä ylhäältä kohti ketteriä japanilaisia Zero-hävittäjiä hirvittävällä vauhdilla, iski keula-aseillaan ja pakeni takaisin ylös. Taktiikka perustui nopeuteen ja tulivoimaan: Lightningin ei kannattanut jäädä kaartotaisteluun ketterämpien japanilaiskoneiden kanssa.

Tyynenmeren parhaat amerikkalaisässät, kuten 40 ilmavoittoa saavuttanut Richard ”Dick” Bong ja 38 konetta pudottanut Thomas McGuire, lensivät nimenomaan P-38 Lightningilla.

Kun amerikkalaisten tiedustelutiedot paljastivat, että Japanin laivaston ylipäällikkö, amiraali Isoroku Yamamoto oli lähdössä tarkastusmatkalle Bougainvillen saarelle, 18 P-38-hävittäjän osasto lähti vaaralliselle matkalle. Tehtävä vaati satojen kilometrien lentämistä radiohiljaisuudessa aivan meren pinnan yläpuolella, jotta japanilaiset eivät havaitsisi osastoa ajoissa.

Osasto saapui perille täsmälleen oikealla hetkellä. P-38:t hyökkäsivät Yamamotoa kuljettaneen Mitsubishi G4M -pommikoneen kimppuun ja ampuivat sen alas Bougainvillen yllä. Amiraali sai surmansa.

Vaikka P-38 järjesti ikäviä yllätyksiä vihollisille, se saattoi joutua itsekin väijytyksen uhriksi. Näin kävi 10. kesäkuuta 1944, kun Yhdysvallat toteutti dramaattisen matalahyökkäyksen Romanian Ploiestin öljyteollisuutta vastaan.

Yhdysvaltain 15. ilma-armeija lähetti operaatioon noin 96 P-38-konetta. Osa koneista kantoi pommeja, kun taas muut toimivat saattajina ja suojana. Amerikkalaisten tarkoituksena oli tuhota täsmäiskuilla erityisesti Franco-Americano-jalostamon kohteita.

Lähes sata P-38-konetta lensi kohteeseen aivan puiden latvojen tasolla, noin 30–100 metrissä, yrittäen yllättää puolustajat. Suunnitelma ei kuitenkaan onnistunut toivotulla tavalla. Romanialaiset olivat saaneet varoituksen hyökkäyksestä, ja Popesti-Leordenin lentokentältä nousi ilmaan 6. hävittäjäryhmän IAR 81C -koneita kapteeni Dan Vizantyn johdolla.

Romanialaisten omien insinöörien suunnittelema IAR 81C oli ketterä hävittäjä, joka soveltui hyvin matalalla käytävään ilmataisteluun. Amerikkalaisten P-38:t puolestaan olivat osin pommikuormassa, eikä niiden nopeudesta ja korkealla lentämiseen liittyvistä ominaisuuksista ollut matalalla täyttä hyötyä.

Matalalla käydystä kaoottisesta ilmataistelusta muodostui amerikkalaisille kallis epäonnistuminen. Yhdysvaltain tappiot olivat huomattavat: eri lähteissä mainitaan jopa 23–24 menetettyä P-38-konetta. Lukuun sisältyvät kuitenkin myös muut kuin romanialaisten hävittäjien alas ampumat koneet.

Romanialaisten omat tappiot olivat selvästi pienemmät. Lähteissä mainitaan kolme tai neljä menetettyä konetta, ja myös amerikkalaisten sekä romanialaisten esittämät ilmavoittoluvut poikkeavat toisistaan. Taistelun tarkkaa pudotustilastoa onkin vaikea vahvistaa yksiselitteisesti.

Tapahtuma jäi Romanian ilmavoimien historiaan yhtenä niiden näyttävimmistä torjuntavoitoista. Se osoitti, ettei teknisesti edistyksellinenkään hävittäjä ollut voittamaton, jos se joutui taistelemaan vastustajalle edullisissa olosuhteissa.

Toisen maailmansodan päättyessä vuonna 1945 suihkumoottoriaika alkoi syrjäyttää mäntämoottorihävittäjiä. P-38:n aika Yhdysvaltain etulinjan hävittäjänä oli ohi, ja ilmavoimat poistivat sen virallisesta palveluskäytöstään vuonna 1949.

Osa ylijäämäkoneista myytiin ulkomaille, ja esimerkiksi Honduras käytti omia Lightningejaan vielä sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Siviilimarkkinoilla P-38 loisti muun muassa kilpakoneena ja kartoitustehtävissä.

Nykyään maailmassa on jäljellä vain kourallinen koneita, joista vain muutama on enää lentokunnossa. Lentonäytöksissä ja museoissa P-38 Lightning herättää kuitenkin yhä huomiota yhtenä ilmailuhistorian rohkeimmista ja tyylikkäimmistä insinööritaidon näytteistä.