Keskustalla on ollut hyvä herraonni – vähemmänkin muistellut nimet ovat jättäneet näkyvän jäljen
Keskusta täyttää tänä vuonna 120 vuotta. Juhlapuoluekokous pidettiin kuukausi sitten Tampereella, jossa järjestettiin myös avoin juhlatilaisuus Keskustorilla.
Vuonna 1906 puole perustettiin maalaisliittona. Tai oikeammin silloin perustettiin kaksi alueellista puoluetta, Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto sekä Oulun ja Viipurin lääneistä ponnistanut Suomen Maalaisväestön Liitto. Puolueet yhdistyivät virallisesti 1908.
Suomenmaa kertoi maalaisliitto-keskustan historiasta laajemmin juttupaketissaan toukokuun lopussa. Tästä linkistä pääset juttuun, jossa tutkijat arvioivat sitä, mitkä tekijät ovat kantaneet keskustaa vuosien läpi, tästä linkistä pääset maalaisliiton vuosista kertovaan juttuun, tästä linkistä Johannes Virolaisen puheenjohtaja- ja Urho Kekkosen presidenttivuosista kertovaan juttuun ja tästä linkistä juttuun, jossa keskustan lähihistoriaa tarkastellaan 1980-luvulta vuoden 2003 voitokkaisiin eduskuntavaaleihin saakka.
Puolueen historiaa tutkinut valtiotieteiden tohtori Tytti Isohookana-Asunmaa toteaa Suomenmaalle, että maalaisliiton toiminta lähti kunnolla liikkeelle, kun sille löytyi johtajia.
– Sitten alkoi yhteisten kokousten pitäminen.
Niin ikään puolueen historiaa tutkinut filosofian tohtori Kari Hokkanen toteaa johtajilla olleen suuri merkitys.
Puolue lähti liikkeelle kylätasolta. Vuosisadan vaihteen sivistysaate ja virinnyt järjestötoiminta esimerkiksi nuoriso- ja maamiesseuroissa oli opettanut ihmisille yhdistystoimintaa, jotka opit oli nyt mahdollista siirtää politiikantekoon.
Koko puolueen ja valtiollisen vaikuttamisen tasolle mentäessä tarvittiin valtakunnallisia johtohahmoja ja ykkösnimiä puolueen kasvoiksi ja edusmiehiksi.
Nimiä riittäisi käsiteltäväksi hyvinkin useita, mutta tässä yhteydessä käsitellään osaa kiistatta merkittävimmistä 1900-vuosikymmeneltä 1950-luvulle.
Hokkanen korostaa, että ensimmäisten vuosikymmenten aikana Santeri Alkio (1862–1930) ja Kyösti Kallio (1873–1940) olivat maalaisliiton ”kiistattomat ykköset”.
– Alkio ensin 1920-luvun taitteeseen, sitten Kallio tämän jälkeen. Kallio ei ollut yhtä suvereeni kuin Alkio, mutta selvästi ykkönen kuolemaansa saakka.
– Muitakin oli paljon, koska maalaisliitto oli maakuntien puolue. Joka maakunnassa oli omat voimahahmonsa, vaikkapa nuori karjalainen Juho Niukkanen (1888–1954) oli omalinjaisensa voimakas vetäjä.
Hokkanen on kirjoittanut Kyösti Kallion kaksiosaisen elämäkerran. Tästä linkistä pääset lukemaan Suomenmaan jutun vuodelta 2023, jossa Hokkanen arvioi Kallion merkitystä tarkemmin. Tuolloin Kallion syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta.
Hokkanen ja Isohookana-Asunmaa ovat itsekin taustaltaan keskustavaikuttajia. Hokkanen tunnetaan pitkäaikaisena taustavaikuttajana ja keskustan entisen äänenkannattajan Ilkan päätoimittajana. Isohookana-Asunmaa toimi kansanedustajana vuosina 1983–2003 ja kulttuuriministerinä 1991–1995.
Isohookana-Asunmaa muistuttaa myös Otto Karhista (1876–1966). Karhi oli Suomen Maalaisväestön Liiton ja maalaisliiton ensimmäinen puheenjohtaja 1906–1909.
– Hän oli valtavan aktiivinen organisaattori.
Erinäisten sattumusten jälkeen Karhi päätyi myöhemmin sosiaalidemokraatteihin. Valtakunnanpoliittisen työnsä hän teki kuitenkin maalaisliitossa.
Alkion ja Kallion merkitys on Isohookana-Asunmaan mukaan siinä, että heidän johdollaan luotiin aatteellinen perusta.
– Tehtiin ohjelmat ja kiteytettiin tärkeimmät asiat. Onneksi puolue sai tällaisia johtajia.
Hän kertoo miesten olleen hyvin erilaisia, mutta he olivat lyhyttä välirikkoa 1919 lukuunottamatta ystäviä keskenään, ja toisilleen tärkeitä myös puoluetoiminnassa.
– Alkio oli tiukka, ehdoton periaatteen mies, Kallio maltillinen sovittelija, joka inhosi riitoja ja riitaisia kokouksia. Molemmilla oli kuitenkin samanlaisia tavoitteita, jotka sitten innostivat ihmisiä työhön ja äänestämään maalaisliittoa.
He olivat selkeästi tasavaltaisen valtiomuotoratkaisun ja parlamentarismin kannattajia. Sosiaaliset ja sivistykselliset kysymykset olivat Alkiolle ja Kalliolle läheisiä, kuten myös se käsitys tasa-arvoisuudesta, että ajateltiin koko maata eikä vain osaa Suomesta, Isohookana-Asunmaa kiteyttää.
Monesti keskustan aateperintö jaetaan neljään päätraditioon. Ne ovat alkiolaisuus, kalliolaisuus, sunilalaisuus ja pykäläläisyys. Niistä voit lukea tarkemmin keskustan 120-vuotissivuilta. Kari Hokkanen on tavannut käyttää juuri tällaista jakoa keskusta-aatteen määrittelyssä.
Alkiolaisuus korostaa sivistystä ja ihmisyyttä vastauksena materialismiin ja luokkariitoihin. Alkiolta on lähtöisin käsite ”köyhän asia”. Alkion on kuvattu olleen niin vasemmalla kuin voi olla olematta sosialisti. Kalliolaisuus on sovittelevaa, tasavaltalaista ja demokraattista politiikkaa, jonka voi katsoa olevan käytännössä täysin keskellä.
Sunilalaisuus on talonpoikaista ajattelua. Siihen sisältyy maatalouden edunvalvonta, mutta myös ajatus maahengestä. Oppi-isä Juho Sunilan (1875–1936) mielestä maatalous takaisi vakaat ja rauhalliset olot, kunhan asiat järjestettäisiin niin, että kaikilla olisi maata viljelemällä mahdollisuus saada itselleen kohtuullinen toimeentulo. Tärkeää oli saada ihmisille oma side maahan.
Tavallaan omistavan luokan edustajana sunilalaisen tradition voi katsoa jatkuneen yrittäjähenkisyydessä ja nojanneen siten keskeltä oikealle. Myös talonpoikainen ”viljellä ja varjella” -ympäristöajattelu on lähellä Sunilan katsomusta.
Neljäs traditio eli pykäläläisyys nojaa värikkääseen Kalle Kustaa Pykälään (1864–1915). ”Herroja pittää eppäillä” -lauseesta tunnettu Pykälä toi kansanliikkeeseen kansanomaisuutta todistaen, että ”herrojen” ja tavallisen kansan toiveet ja tavoitteet voivat erota toisistaan merkittävästi.
Maalaisliitto teki läpimurtonsa eduskuntapuolueena kunnolla vuoden 1919 vaaleissa. Silloin myös Etelä-Suomessa saatiin suurta kannatusta.
Etelän ja uuden kannattajakunnan merkittävin hahmo oli ilman muuta Juho Sunila, Hokkanen paaluttaa.
– Hänestä tuli kaksinkertainen pääministerikin. Sunila edusti agraristista suuntausta. Tuolloin paljon vanhasuomalais-kokoomuslaistaustaisia äänestäjiä siirtyi maalaisliittoon. Hän edusti pelkistetysti sanoen suuntausta, jossa maatalouselinkeino oli merkittävämpi tekijä kuin maaseutu.
– Alkion ja Kallion maalaisliitto ei koskaan ollut luokkapuolue. Se oli tarkoitettu keskustalaiseksi edistyspuolueeksi. Alkiohan puhui koko ajan maalaisliitosta keskustapuolueena, Hokkanen huomauttaa.
Maalaisliitolla oli kaikkiaan kahdeksan puheenjohtajaa ennen kuin puolueesta 1965 tuli Keskustapuolue.
Puolueen puheenjohtajalla ei ole aina ollut samanlaista kiistatonta asemaa puolueensa ykkösnimenä Suomessa kuin nykyään. Toiset nimet ovat olleet samaan aikaan puolueen päälinjaajina valtiollisessa elämässä, kun toiset ovat olleet puheenjohtajan paikalla puoluetoiminnan asiainhoitajia.
Maalaisliiton puheenjohtajat olivat Otto Karhi (1906–1909), Kyösti Kallio (1909–1917), Filip Saalasti (1917–1918), Santeri Alkio (1918–1919), P. V. Heikkinen (1919–1940), Viljami Kalliokoski (1940–1945), V. J. Sukselainen (1945–1964) ja Johannes Virolainen (1964–1965). Virolainen vei puolueen nimenmuutoksen läpi ja jatkoi puheenjohtajana vuoteen 1980.
Kuten jo todettua, puolueen vahvin nimi noin vuoteen 1920 oli Santeri Alkio ja kahden seuraavan vuosikymmenen ajan Kyösti Kallio. Kallion jälkeen kärkipoliitikoksi nousi viimeistään 1940-luvun jälkipuoliskolla jo 1930-luvulla vahvaa nousua tehnyt Urho Kekkonen (1900–1986). Kekkonen ei koskaan ollut maalaisliiton puheenjohtaja. Hänestä tuli tasavallan presidentti vuonna 1956.
Kekkonen tuli maalaisliittoon jo tunnettuna ylioppilaspoliitikkona ja urheilujärjestöjohtajana.
– Hän oli aitosuomalainen viimeisen päälle, ja tunnettiin nimenomaan sellaisena, Hokkanen kuvailee Kekkosen varhaisia vuosia politiikassa.
Aitosuomalainen traditio eli suomen kielen korostaminen ja jopa vihamielisyys ruotsin kieltä kohtaan oli merkittävässä roolissa maalaisliitossa 1920- ja 1930-luvuilla.
– Hän katsoi, että voidakseen ajaa kansallisuusohjelmaa ja kieliohjelmaa läpi, se tarvitsi voimakkaan poliittisen tuen. Hän kirjoitti jo 1927, kuinka nimenomaan maalaisliitto oli suomalaiskansallisin puolue, Hokkanen avaa.
Kekkosella ei esimerkiksi ollut maataloustaustaa.
Kekkonen oli Kyösti Kallion poliittinen suojatti 1930-luvulla, Hokkanen kertoo.
– Kallio otti hänet ministeriksikin heti, kun Kekkonen pääsi eduskuntaan.
Kekkonen opittiin myöhemmin tuntemaan toisenlaisesta politiikasta, mutta 1930-luvulla hän oli voimakkaasti antikommunisti ja ”armottoman kova suojeluskuntalainen”, joka Etsivän keskuspoliisin palveluksessa myös jahtasi kommunisteja. Hän kuitenkin kannatti punamultaa, eli keskustan ja maltillisen vasemmiston (SDP:n) yhteistyötä.
– Raja vasemmalle oli hyvin jyrkkä, mutta hän teki myös erittäin selväksi rajan oikealle. Hän oli tutustunut natsismiin 1930-luvulla ollessaan Saksassa valmistelemassa väitöskirjaa. Kekkonen koki, että IKL Suomessa on samanlainen voima. Maalaisliitossa hän oli kaikkein aktiivisimpia antioikeistolaisia, Hokkanen kuvailee.
Kekkosen varjossa puoluetta johti 1940-luvulta 1960-luvulle V. J. Sukselainen (1906–1995). Hän oli merkittävä hahmo, joskin Kekkonen piti ilmatilaa hallussaan.
– Sukselainen oli tätä aitosuomalaista akateemista polvea. Hänestä tuli sosiaalipolitiikan uranuurtaja, Hokkanen sanoo.
– Hän oli lähtöisin äärimmäisen köyhistä oloista, ja ymmärsi hyvin köyhän asiaa. Hän oli hyvä ja erittäin suosittu puheenjohtaja, mutta ei sellainen suvereeni johtaja kuin puheenjohtajat ovat myöhemmin olleet.
Hokkanen sanoittaa Sukselaisen ja niin ikään Kekkosen varjossa toimineen Johannes Virolaisen merkityksen niin, että Sukselainen oli ennen muuta suuren luokan sosiaalipoliitikko ja Virolainen suuren luokan kulttuuripoliitikko.
– Virolainen on tärkein maakuntakorkeakouluverkoston, joka on ollut aivan oleellinen yleisen korkeimman koulutustason nostaja Suomessa, rakentaja. Se on melkein yhtä tärkeä asia kuin peruskoulu, joka myös oli Virolaisen suuri ajatus, toki yhteistyössä sosiaalidemokraattien kanssa.
Isohookana-Asunmaa muistuttaa myös, että Sukselainen kohtasi johtajana paljon kritiikkiä. Kun maalaisliitto lähestyi 1960-luvun murrosvuosiaan, Sukselainen näyttäytyi enemmän säilyttäjänä kuin uudistajana.
V. J. Sukselaista on väitöskirjatasolla tarkastellut keskustan entinen puoluesihteeri Pekka Perttula. Perttula on arvioinut, että Sukselaisen rooli uudistajana on jäänyt liian vähälle huomiolle.
Aatteen tueksi on aina tarvittu mustaa valkoiselle. Isohookana-Asunmaa antaa maalaisliiton kirjasista lukusuosituksen.
– Julkaisuista näkyi aatteellinen suunta ja sen perusteet. Kirjaukset ovat mielestäni moderneja tänäkin päivänä. Samat kysymykset ovat edelleen taustalla, kun käytännön asioita kuten oikeudenmukaisuutta pohditaan. Kyllä nämä arvot kestävät.
Lehdistön asemaa ei pidä unohtaa myöskään.
– Kun maalaisliiton järjestötoimintaa luotiin, siihen kuului elimellisesti omien sanomalehtien perustaminen. Ne olivat tietenkin tavattoman tärkeä informaation levityskanava ja apu järjestötoiminnalle.
