Kiistat avioliittokäsityksestä saattavat pahimmillaan johtaa kirkon repeytymiseen, arkkipiispa arvioi

Erimielisyydet samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä saattavat pahimmillaan johtaa evankelis-luterilaisen kirkon repeytymiseen. Tämä mahdollisuus on otettava vakavasti edelleen kiivaana käyvässä keskustelussa, sanoo arkkipiispa Tapio Luoma.

– On mahdollista, että laaja, avara kansankirkko, jollainen meilläkin on ollut, alkaa menettää avaruuden luonnettaan ja kirkon liepeille syntyy pienempiä yhteisöjä, Luoma sanoo STT:n haastattelussa.

Avioliiton samaa sukupuolta oleville salliva laki tuli Suomessa voimaan maaliskuussa 2017. Kirkolliskokous puolestaan päätti tänä keväänä, että kirkko ei muuta avioliittokäsitystään eikä siis vihi homopareja.

– Sama haaste koskee kaikkia kirkkoja länsimaissa, mutta ne ovat keskustelussa hyvin eri vaiheissa. Osa on saanut aikaan lopputuloksen, osa ei edes ota asiaa esille.

Esimerkiksi Ruotsin evankelis-luterilainen kirkko on vihkinyt samaa sukupuolta olevia jo vuosia.

Meillä asia jakaa mielipiteitä niin, että sekä liberaalilla että konservatiivisella laidalla erotaan tai ainakin uhataan erota kirkosta, jos asiaan ei saada omaan näkemykseen sopivaa ratkaisua. Luoman mukaan taas on kohtuutonta odottaa, että jäsenmäärältään pienen valtion kokoinen lähes neljän miljoonan ihmisen yhteisö olisi ylipäätään mistään asiasta täysin yhtä mieltä.

– Meiltä odotetaan samaa yksimielisyyttä kuin kahdensadan hengen yhdistykseltä, hän luonnehtii.

Puoli vuotta arkkipiispan virassa ollut Luoma on itse sanonut pitävänsä kirkossa solmittavaa tai siunattavaa avioliittoa miehen ja naisen välisenä, mutta vihkivänsä samaa sukupuolta olevia pareja, mikäli kirkon ylin päättävä elin kirkolliskokous niin linjaa.

– Uskon kirkkoon, jossa on tilaa kaikille, Luoma sanoo.

Nykyinen kirkolliskokous istuu vielä vuoden, eikä sen aikana ole odotettavissa muutosta. Asia kuitenkin noussee esille seuraavalla nelivuotiskaudella.

Arkkipiispan virka-asuntoon Turun Piispankadulle Luoma kertoo kotiutuneensa.

– Onhan tämä arvokas ympäristö ja arvokas talo. Näissä huoneissa on usea edeltäjä reilun sadan vuoden aikana kulkenut ja miettinyt kirkkoa, suomalaista yhteiskuntaa ja maailmaa.

Luoma vastaa kysymyksiin pitkästi ja pohdiskellen. Puheissa limittyvät kirkon arki, teologian tohtorin teoreettinen oppineisuus ja tietoisuus arkkipiispa-instituution pitkästä historiasta.

Säätyvaltiopäivien aikaan papisto oli yksi neljästä säädystä, ja arkkipiispa toimi säätynsä johtajana.

– Kirkon ääni kuului hyvin vahvana ihan valtakunnan politiikassa. Sitä taustaa vasten ajatus siitä, että kirkon ei pitäisi ottaa kantaa isoihinkaan yhteiskunnallisiin kysymyksiin, on vähän epähistoriallinen, Luoma muistuttaa.

Vaikka asettuminen Turkuun on sujunut Luomalta ja hänen puolisoltaan kitkattomasti, myöntää arkkipiispa mielenmaisemansa löytyvän Pohjanmaan lakeuksilta. Sieltä perhe tosin muutti jo seitsemisen vuotta sitten Etelä-Suomeen, kun Luoma valittiin Espoon piispaksi.

Luoma on ehtinyt nostaa keskusteluun esimerkiksi ilmastonmuutoksen seuraukset ja turvapaikanhakijoiden aseman.

Turvapaikanhakijoiden osalta Luoma on ollut huolissaan muun muassa oikeusvaltioperiaatteen ja kansainvälisten sopimusten toteutumisesta päätös- ja valitusprosesseissa.

Monissa seurakunnissa turvapaikanhakijoita on autettu saamaan elämä alkuun Suomessa. Osa heistä on valinnut kääntymisen kristinuskoon. Uutta vakaumusta on käytetty myös perusteena, kun mahdollisesta kielteisestä turvapaikkapäätöksestä on valitettu.

Luoman mukaan kristinuskoa turvapaikan perusteena arvioi aina viranomainen.

– Ylipäätään on tärkeää, että turvapaikanhakijoiden, myös kielteisen päätöksen saaneiden, tueksi asettuvat seurakunnat tekevät hyvää yhteistyötä viranomaisten kanssa. Kirkolla ei ole mitään omaa turvapaikkajärjestelmää, Luoma linjaa.

Luoman mukaan kristinuskon hengelliseen perustaan kuuluu ajatus siitä, että ihminen on vastuussa paitsi maailmasta myös toisista ihmisistä.

– Kirkko saa myös kritiikkiä siitä, että hengellisiin asioihin ja omaan uskoon keskittymisen sijasta puhutaan vaikkapa turvapaikanhakijoista tai demokratian tilasta. Mutta kirkko ottaa kantaa juuri sen takia, että se ottaa vakavasti oman hengellisen perustansa.

Joulu on kirkkovuodessa arkkipiispan suosikkipyhä. Tänä vuonna joulua on tarkoitus viettää ensimmäistä kertaa Turussa yhdessä jo aikuisten lasten kanssa. Pappina Luoma tottui työn osalta kiireisiin jouluihin, mutta arkkipiispan työvelvollisuudet päättyvät aattona.

Joulussa Luomaa kiehtoo esimerkiksi inkarnaation käsite, jota hän käsitteli väitöskirjassaan. Inkarnaatio tarkoittaa ajatusta ihmiseksi syntyvästä jumalasta.

– Se syvensi käsitystäni joulusta ja elähdyttää edelleen. Joulu ja pääsiäinen kuuluvat yhteen. Jouluna luodaan pohja sille, mitä pääsiäisenä tapahtuu ja vastataan kysymykseen siitä, kuka oli se ristillä kuollut historian hahmo, jonka kristityt uskovat olevan ihmiseksi syntynyt Jumala.

Jumala siis tietää oman kokemuksensa perusteella mitä on olla ihminen, Luoma selittää.

– Se on minulle joulun iso juttu. Kaikki tämä maallinen elämä onkin sitä, mihin Jumala sitoutuu ja tulee sen osaksi syntymällä ihmiseksi Kristuksen hahmossa. Tämä murtaa mielestäni kaiken jyrkän jaottelu siitä, mikä on maallista ja mikä hengellistä, hän kuvailee.

Kirkon vahvuutena Luoma pitää sitä, että tuntuma tavallisten ihmisten arkeen on vahva. Vaikka suuret kiistakysymykset valtaavat ilmatilan, pyöritetään seurakuntien arjessa kerhoja, diakoniatyötä ja ihmisen elinkaareen liittyviä kirkollisia toimituksia.

– Siellä tapahtuu se, mitä kirkon elämä on ja mitä tarkoittaa olla kristitty.

Erityisesti joulun alla kirkot ja seurakuntasalit täyttyvät yhteislauluiltoihin ja muihin tilaisuuksiin saapuvista ihmisistä.

– Jouluiset tilaisuudet kertovat ihmisten yhteisöllisyyden kaipuusta. Uskon tunnelman taustalta löytyvän jotakin syvempää, Luoma pohtii.

Kyse on sulautumisesta johonkin itseä suurempaan. Se näkyy Luoman mukaan myös esimerkiksi konserttien tai suurten urheilutapahtumien yleisöissä.

Kirkko on jo pidempään kamppaillut laskevan jäsenmäärän kanssa. Vaikka edelleen noin 70 prosenttia Suomessa asuvista kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja jäseniä on noin 3,8 miljoonaa, erotaan kirkosta enemmän kuin siihen liitytään.

Jos jäsenkadon katkaisuun olisi yksinkertainen keino, se olisi jo löydetty, Luoma sanoo.

Luoman mukaan länsimaissa ihmisten tuntuu olevan yhä vaikeampaa mieltään itseään kuuluvaksi johonkin tiettyyn yhteisöön. Jäsenkato on tuttua niin puolueille, ammattiyhdistysliikkeelle kuin tavallisille yhdistyksillekin.

– Kun kirkosta eroamisen syitä on tutkittu, esiin on noussut esimerkiksi kirkollisvero. On myös koettu, että kirkolla ei ole mitään annettavaa. Sisällöllisesti tämä on se, mitä meidän pitää kirkossa pohtia.