Rikkaruohojen kitkemisestä sovittiin palkaksi penni metriltä, harjoitteluaikatauluissa huomioitiin heinänteko – kova työ nosti Marja-Liisa Kirvesniemen maatalosta maailman huipulle

Pieneltä paikkakunnalta kotoisin oleva nöyrä, mutta ahkera ja periksiantamaton persoona. Kovan työn ansiosta vaikeuksien kautta voittoihin ponnistanut sisupussi.

Listausta suomalaisen urheilijaihanteen prototyypistä voisi jatkaa pitemmällekin, mutta viesti lienee tullut selväksi.

Vaikka maailma muuttuu ja yhteiskunnallisen murroksen rattaat pyörivät entistä vinhempaan tahtiin, niin yllä kuvatun kaltaisina taistelijoina me haluamme urheilusankarimme edelleen nähdä. Jopa ihan virallisten tutkimusten vahvistamana.

Marja-Liisa Kirvesniemen tarina on tuttu erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla urheilua seuranneille suomalaisille.

Elettiin aikaa ennen Euroopan unionia, globalisaation kiihtymistä ja keskittämisaaltoa. Suomalainen maaseutu oli elinvoimainen, mikä tarkoitti sitä, että myös pienemmillä yksiköillä oli mahdollisuus turvata toimeentulonsa ahkeralla työllä.

Nuorelle lahjakkaalle yksilöurheilijalle eteläkarjalainen maaseutu oli suorastaan erinomainen ympäristö kasvaa ja kehittyä.

– Koti on aina ollut tärkein tukija myös urheilu-uralla. Myönnän, että en ole aina ollut niin helppo ihminen. Mutta jos kotona ei olisi suhtauduttu myönteisesti urheiluun, niin tuskin siitä mitään olisi tullut, Kirvesniemi vahvistaa.

Tunnollisuus ja perfektionistin luonne saattoivat aiheuttaa jopa lieviä tunnontuskia, kun välillä piti ehtiä myös lenkille ja leireille.

– Kun kotoa sai tukea, niin pidin erittäin tärkeänä, että saan hoidettua oman osuuteni myös talon töistä.

Vaikka menestys toi ajan mittaan myös ulkopuolisia sponsoreita, niin terve huoli kotijoukkojen pärjäämisestä seurasi mukana koko pitkän uran ajan.

Isän äkillinen kuolema syvensi Kirvesniemen mukaan sidettä kotitilaan entisestään, vaikka oma hiihtoura oli edennyt jo kansainväliselle tasolle.

– Leiriaikataulut suunniteltiin niin, että ne eivät mene päällekkäin esimerkiksi heinänteon kanssa.

Ennen kuului asiaan, että mentiin auttamaan naapuria heti kun omat työt oli saatu tehtyä.

Kodin lisäksi urheilijan tukiverkostoon kuului koko kyläyhteisö. Sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta Marja-Liisa sanoo jääneensä noista ajoista kaipaamaan.

– Nykyään ajatellaan helposti niin, että pitää etukäteen ilmoittaa, jos aikoo pistäytyä kylässä. Ennen kuului asiaan, että mentiin auttamaan naapuria heti kun omat työt oli saatu tehtyä.

Yhteisöllisyys antoi nuorille mahdollisuuden myös ylimääräisiin tienesteihin, vaikka kyse ei virallisesta kesätyöstä ollutkaan.

– Naapurissa viljeltiin sokerijuurikkaita. Minulle on jäänyt elävästi mieleen, että rikkaruohojen kitkemisestä sovittiin palkaksi penni ja metri, Kirvesniemi naurahtaa.

Etujen vastapainoksi pienillä paikkakunnilla on myös omat rajoitteensa urheilijapolkua rakennettaessa.

Koulujen ja oppilaitosten keskittyminen on vuosikymmenten saatossa oikeastaan vain kiihtynyt, mikä panee nuoret urheilijat valintatilanteen eteen joskus turhankin aikaisin.

Marja-Liisa Kirvesniemi myöntää, että ylioppilaslakin saamatta jääminen jäi aikanaan hiukan kismittämään.

– Lukioon jatkaminen olisi edellyttänyt muuttoa toiselle paikkakunnalle tai sitten pitkiä päivittäisiä kuljetusmatkoja. Harjoittelun yhdistäminen siihen olisi ollut mahdotonta.

– No, lunta on uran aikana satanut sen verran päähän, että kyllä se yhden lakin korvaa, hiihtäjämestari veistelee.

Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (Kihu) erikoistutkija Jarmo Mäkinen myöntää, että aivan pienimmiltä paikkakunnilta urheilun huipulle ponnistaminen käy koko ajan harvinaisemmaksi ilmiöksi.

– Kyllähän asia niin on, että urheilu seuraa ja myötäilee muun yhteiskunnan kehitystä. Kun väki vähenee ja siirtyy kasvukeskuksiin, niin samalla pieniltä paikkakunnilta katoavat myös potentiaaliset urheilijat ja valmentajat, hän huomauttaa.

Pitkään elänyt myytti maaseudun ja erityisesti maatalon tyttöjen ja poikien suotuisasta kasvualustasta urheilijan uralle on jäämässä historiaan.

– Pitää muistaa sellainenkin tosiasia, että maatalous koneellistuu koko ajan eikä siellä tehtävä työ anna enää samanlaista pohjaa urheilu-uralle kuin joskus takavuosina, Mäkinen toteaa.

Massoja vaativien joukkuelajien keskittyminen isompiin kaupunkeihin on tietysti luonnollinen asia. Yksilölajeissa tilanne ei ole Mäkisen havaintojen mukaan niin selkeä kuin äkkiseltään voisi päätellä.

– Paljon riippuu tietysti lajin suosiosta. Mutta sellainen tuntuma minulla on, että pienet kaupungit ovat lisänneet osuuttaan, jos puhutaan mistä yksilölajien huiput nykyisin tulevat.

Isoissa kasvukeskuksissa joukkuelajit jylläävät entistä vahvemmin. Syitä dropout-ilmiöön eli kykyjen katoamiseen myös yksilölajien piiristä voi Mäkisen mukaan löytyä niinkin raadollisesta tekijästä kuin kovasta kilpailutilanteesta.

– Kasvukeskuksissa kilpailu on nuorimmista ikäluokista lähtien erittäin kovaa. Hitaammin kehittyvät eivät aina välttämättä saa edes kunnon mahdollisuutta yrittää huipulle vaan tippuvat syystä tai toisesta pelistä pois.

Naisurheilijat joutuvat uransa aikana tekemään kompromisseja urheilun ja siviilielämän välillä yleensä miehiä enemmän.

Moni kestävyysurheilua harrastava mies pystyi jo vuosikymmeniä sitten hankkimaan pysyvän leipäpuun esimerkiksi Puolustusvoimien tai Rajavartiolaitoksen palveluksesta urheilu-uran juurikaan kärsimättä.

Naisilla vastaavia mahdollisuuksia on ollut Suomen järjestelmässä vähemmän.

Useista oman aikansa huippu-urheilijoista poiketen Marja-Liisa Kirvesniemi kouluttautui kuntohoitajan ammattiin jo uransa aikana.

– Minulle on aina ollut selvää, että elämässä pitää olla muutakin kuin urheilua. Opiskelu ja perheenperustaminen vaativat aina erikoisjärjestelyjä. Onneksi oppilaitos pystyi joustamaan ja lapsenhoito saatiin aina lähesten kanssa järjestettyä esimerkiksi leirien ajaksi.

Minulle on aina ollut selvää, että elämässä pitää olla muutakin kuin urheilua. 

Marja-Liisa tunnustaa, että joutui aktiiviuransa aikana, osin oman tunnollisen luonteensa takia, tekemään työelämän suhteen varsin rohkean ratkaisun.

– Rautjärven kunta tarjosi minulle vuonna 1985 kuntohoitajan virkaa terveyskeskuksessa. Olin kuitenkin juuri odottamassa perheen ensimmäistä lasta, enkä olisi pystynyt aloittamaan töitä pitkään aikaan.

– Ajattelin silloin, että kyseessä olisi juuri sellainen palkkiovirka, joka varmasti aiheuttaa puhetta selän takana ja kieltäydyin ottamasta sitä vastaan.

– Onhan se myöhemmin mietityttänyt, että teinkö oikean ratkaisun. Mutta toisaalta kunta on tukenut minun uraani muuten niin paljon, ettei asia ole sillä lailla jäänyt painamaan, aktiiviuransa jälkeen pitkään terveysalan yrittäjänä Simpeleellä toiminut Marja-Liisa muistelee.

Mainetta ja mammonaa kertyi huipputason tekijöille jo 1980-luvulla, mutta hieman eri muodossa kuin vaikkapa tämän päivän ”latugladiaattoreille”.

– Nykyään on hiihtäjille tarjolla maailmancupissa ja jopa Suomen cupissakin rahapalkintoja, mikä on tietysti hyvä asia. Meidän aikanamme jaettiin palkintoina enemmän käyttötavaraa.

– Tykkäsin kilpailla paljon varsinkin keväällä arvokisakauden jälkeen. Esimerkiksi pohjoisen kevätkiertueilla oli meille urheilijoille merkitystä myös taloudellisesti, Kirvesniemi kertoo.

Tämän päivän aktiiviurheilijoiden edesottamukset niin areenoilla kuin niiden ulkopuolellakin ovat entistä helpommin kaiken kansan tavoitettavissa.

Syy, tai ansio, on tietysti mediaympäristön, joka on muuttunut täydellisesti sitten Marja-Liisa Kirvesniemen huippuvuosien.

Sankarin itsensä mielestä nykyhuippujen saama mediahuomio on välttämätöntä, mutta samalla huomattavasti vaikeammin hallittavissa kuin ennen.

– Aiemmin lehtien toimittajat saattoivat kisan jälkeen tehdä omia tulkintojaan urheilijan sanomisista. Nykyään on sosiaalinen media, jossa jokainen pystyy nimettömyyden suojassa julkaisemaan mitä sattuu.

– Nuoremmat ihmiset ovat tietysti tottuneet someen ja osaavat sitä itsekin hyödyntää. Itsestä tuntuu ainakin näin jälkeenpäin, että paljolta olen säästynyt, kun sosiaalista mediaa ei vielä minun aktiiviaikoinani tunnettu, Kirvesniemi arvelee.

Urheilijan, mediaympäristön ja kaupallisuuden muuttunut suhde on mielenkiintoinen pohdinnan aihe myös alan asiantuntijoille.

Erikoistutkija Jarmo Mäkisen mukaan pohjat medianäkyvyyden ja bisnesajattelun esiinmarssille luotiin jo varhaisella 1970-luvulla, kun arvokisat tuotiin kansalaisten koteihin uusien värivastaanottimien välityksellä.

– Silloin oikeastaan alettiin vasta enemmän kiinnittämään huomiota siihen, miltä urheilija oikeasti näyttää ulospäin. Minkälaisilla vaatteilla ja kengillä hän urheilee ja niin edelleen, Mäkinen pohtii.

Vyöry on jatkunut samaa tahtia, kun suurten urheilutapahtumien tv-oikeuksien hinnat ovat kihahtaneet pilviin.

Varsinainen vallankumous koettiin noin kymmenen vuotta sitten, kun sosiaalinen media tempaisi myös urheilijoiden persoonat ja imagonmuokkaajat uusien haasteiden ääreen.

Vaikka supertähdet ovat entistä suurempia staroja myös some-maailmassa, on markkina tutkijan mielestä nyt paremmin auki myös uusille yrittäjille.

– Suuret tähdet harvemmin itse edes hoitavat omia päivityksiään. Some onkin entistä tärkeämpi mahdollisuus ja väline niille urheilijoille, jotka ovat vasta nousemassa huipulle. Sieltä niitä uusia persoonia ja tarinoita syntyy.

Juttu ilmestyi alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä 7.7. Lehden voi tilata täältä .