Ranskan muukalaislegioona täyttää tänään vuosia – suomalaisen legioonalaisen hurja pakoretki sai suurta huomiota 1950-luvulla
Ranskan lähes 200-vuotias muukalaislegioona on taistellut historiansa aikana pitkin poikin maailmaa, mutta Ukrainan sotaan Ranska ei ole sitä päästänyt. Edes legioonassa palvelevien ukrainalaisten ei ole sallittu lähteä taistelemaan kotimaansa puolesta, vaikka paine on ollut kova.
Maaliskuussa 1831 perustettu muukalaislegioona, La Légion étrangèr, on Ranskan maavoimien eliittisotilasyksikkö. Legioonassa palvelevat sotilaat edustavat eri kansallisuuksia, ja vain 25–35 prosenttia on Ranskan kansalaisia. Kolmen palvelusvuoden jälkeen legioonalainen saa hakea Ranskan kansalaisuutta.
Muukalaislegioonan hurja maine johtuu muun muassa siitä, että siihen voi halutessaan pestautua salanimellä ja -kansallisuudella, mikä on aiemmin houkutellut oikeutta pakoilevia rikollisia ja seikkailijoita. Nykyisin taustat kuitenkin tarkastetaan.
Alun perin legioonan tehtävänä oli turvata Ranskan siirtomaita eri puolilla maailmaa. Nykyään legioona on osa Ranskan armeijaa, ja se puolustaa Ranskaa ja toimii YK:n alaisissa tehtävissä muiden ranskalaisten joukko-osastojen ohella.
Aiemmin legioona tunnettiin viimeisenä pakopaikkana rikollisille, karkureille, kerjäläisille ja epäsuosioon joutuneille. Koulutus oli heikkoa, olot surkeat, operaatiot usein verisiä ja karkuruus yleistä. Nykyään legioona on eliittiyksikkö, jonne valitaan hakijoista vain parhaat.
Suomalaisista muukalaislegioonalaisista tunnetuin lienee talvisodan Kollaanjoen taisteluissa legendaarisen maineen saanut kapteeni Aarne Juutilainen eli ”Marokon kauhu”.
Juutilainen osallistui 1930-luvulla Marokon Atlas-vuoristossa taisteluihin Ranskan miehitystä vastustavia kapinallisia vastaan. Juutilainen palveli muukalaislegioonassa täydet viisi vuotta ja sai palkkioksi Legioonan Ristin ja Ranskan kansalaisuuden.
Kansainvälisesti Juutilaista tunnetumpi suomalainen muukalaislegioonalainen on kuitenkin merimies Ensio Tiira, joka liittyi legioonan riveihin vuonna 1952.
Tiira pakeni 23. helmikuuta 1953 yhdessä ruotsalaisen Fred Ericssonin kanssa Skaubryn-nimiseltä laivalta, joka kuljetti Tiiran sotilasyksikköä sotatoimialueelle Indokiinaan. Kaksikko otti laivalta pienellä lautalla paetessaan mukaansa kahdet pelastusliivit, pullollisen viiniä ja parin päivän ruuat.
Kaksikko lähti pakomatkalleen Sumatran saaren lähettyviltä. Heillä oli näköyhteys Sumatran kärkeen mutta merivirrat veivät lautan kauemmas merelle. Ruoka loppui jo toisen päivän iltana, jonka jälkeen miehet yrittivät pysytellä hengissä pyydystämällä kaloja ja äyriäisiä ja keräämällä sadevettä pulloon.
Matkan kahdeksantenatoista päivänä Ericsson kuoli kuumuuteen, nälkään ja janoon. Tiira säilytti hänen ruumiistaan mahdollisimman kauan lautalla, sillä ennen Ericssonin kuolemaa he olivat tehneet sopimuksen, että jos toinen heistä kuolisi, jäljelle jäänyt hautaisi hänen ruumiinsa päästyään maihin. Kaksi päivää myöhemmin ruumis alkoi mädäntyä ja matkan 25. päivänä Tiira joutui pudottamaan ruumiin veteen haiden syötäväksi.
Nälkään ja janoon kuolemaisillaan ollut Tiira pelastettiin englantilaiseen Alendi Hill -nimiseen laivaan 27. maaliskuuta 1953. Paosta oli tuolloin kulunut 32 vuorokautta. Normaalisti 57-kiloinen Tiira oli kuihtunut 25-kiloiseksi.
Aluksi Tiira eli pelkällä vedellä, maidolla ja munanmurusilla. Ensimmäisen ateriansa, kulhollisen keittoa, hän nautti 1. huhtikuuta 1953 Singaporen sairaalassa. Toukokuussa hän pääsi palaamaan Suomeen Wiima-nimisellä laivalla.
Tiira kirjoitti kokemuksistaan vuonna 1954 menestyskirjan Epätoivon lautta, joka käännettiin ainakin englanniksi, espanjaksi, saksaksi ja italiaksi. Tiira kuoli Ruotsissa 1981.