Puoluepakka meni vuosikymmenessä uusiksi – eliittivetoinen politiikanteko vei huomion puolueiden jäsenistöltä, tutkija arvioi

Kun politiikan tutkija Rauli Mickelssonin kirja Suomen puolueet julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 2007, tuskin kirjailija itse tai kukaan muukaan olisi uskonut, kuinka nopeasti se vaatisi päivitystä.  

Ensimmäisen laitoksen ilmestyessä puoluekenttä vaikutti Suomessa erittäin vakaalta. Kolmen suurimman puolueen eli keskustan, SDP:n ja kokoomuksen hallussa oli lähes kolme neljäsosaa eduskuntapaikoista. Perussuomalaiset oli eduskuntapuolueista pienin viidellä paikallaan.  

Sitten tulivat vuoden 2011 jytky ja 2015 jatkojytky, ja Mickelssonin täytyi kirjoittaa teokseensa uusia lukuja. Parin vuoden kuluttua perussuomalaiset hajosi, mutta onnistui siitä huolimatta kasvattamaan kannatustaan seuraavissa eduskuntavaaleissa.  

Mickelssonin oli jälleen päivitettävä kirjaansa. Suomen puolueiden kolmas laitos ilmestyi toukokuun puolivälissä, muutama viikko ennen kuntavaaleja.   

Kahden ensimmäisen laitoksen tavoin Mickelsson käy myös tuoreimmassa versiossa läpi kaikki Suomessa vaikuttaneet puolueet 1700-luvun hatuista ja myssyistä lähtien. Uusimpina tulokkaina mukana ovat siniset, Liike Nyt ja Paavo Väyrysen erikoiset puolueviritelmät.  

Mickelsson kiittelee suomalaista puoluekenttää kansainvälisestikin vertailtuna monipuoliseksi.   

– Suomalainen puoluekenttä kattaa lähes täydellisesti eri ristiriitaulottuvuudet. Monessakaan muussa maassa merkittävien puolueiden määrä ei muodosta niin monta ristiriitaulottuvuutta kuin Suomessa, hän kirjoittaa.  

Mickelssonin mukaan vastakkainasettelu suomalaisessa poliittisessa keskustelussa on lisääntynyt 2010-luvulta lähtien, ja keskeinen ristiriitaulottuvuus on vaihtanut paikkaa. Keskustelua käydään aiempaa vähemmän taloudellisella vasemmisto–oikeisto-akselilla. 

Sen on korvannut ulottuvuus, jonka toisessa ääripäässä ovat globalisaatiomyönteiset ja vapaamieliset vihreät, toisessa taas konservatiiviset ja kansallismieliset perussuomalaiset.  

Uuden ulottuvuuden voimistuminen on Mickelssonin mukaan ollut vaikea pala perinteisille vasemmistopuolueille, erityisesti sosiaalidemokraateille. SDP markkinoi itseään sitkeästi työväenpuolueena, vaikka teollisuustyöväestön määrä on vähentynyt 2000-luvulla huomattavasti.  

Muut puolueet ovat vähentäneet samaistumistaan tiettyihin väestöryhmiin ja erottuvat toisistaan lähinnä yhteiskunnallisten näkemystensä kautta.  

Puolueet voivat Mickelssonin mukaan 2020-luvulla parlamenttitasolla hyvin. Niillä on paljon valtaa ja kansanedustajilla sekä ministereillä hyvät resurssit. Puolueet ovat myös edelleen ainoa väylä päästä yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin.  

Sen sijaan jäsenistön varaan rakennetun puoluetoiminnan kuihtuminen on Mickelssonin mukaan vain kiihtynyt vuodesta 2015, jolloin Suomen puolueiden edellinen laitos ilmestyi.  

Vuonna 2014 kaikkien puolueiden yhteenlaskettu jäsenmäärä oli noin 275 000. Tuorein lukema on vuodelta 2017, jolloin yhteisjäsenmäärä oli laskenut 215 000:een.  

Pudotusta tuli siis kolmessa vuodessa peräti 60 000 jäsenen verran. Yhteenlaskettu jäsenmäärä on huvennut yli puolella huippuvuodesta 1980, jolloin 565 000 suomalaista kuului johonkin puolueeseen.  

Kirjansa lopussa Mickelsson pohtii puolueiden tulevaisuutta. Jäsenmäärien valossa se ei luonnollisestikaan näytä ruusuiselta.  

Jos kehitys jatkaa samanlaisena kuin tähänkin asti, Mickelssonin mukaan puolueiden päähuomio keskittyy jäsenistön ja sille suunnatun toiminnan sijaan ammattimaisesti hoidettuihin vaaleihin ja eliittivetoiseen politiikantekoon.   

– Tämäntapaiset vaalipuolueet eivät enää tarvitse suurta jäsenistöä vaan ammattitaitoisia markkinoijia: vaikka puolueiden omien areenoiden kautta tuottama julkisuus olisi ajettu alas, kampanjat ja viestit hoituisivat sitoutumattoman ja sosiaalisen median kautta, Mickelsson kirjoittaa. 

Kokoomus on tehnyt vaalikampanjoita ammattimaisesti jo 1950-luvulta lähtien, joten sille vaalipuoluemalli ei ole Mickelssonin mukaan vaikea omaksua. Kokoomuksen jäsenmäärä ei ole myöskään koskaan ollut keskustan ja SDP:n luokkaa.  

Yhteisöllisyyteen tottuneen keskustalaisen järjestöväen korviin ammattilaisvetoiset kampanjat kuulostavat epäilemättä ankeilta. Toisaalta keskustan kenttä osoitti taas kuntavaaleissa, että huhut sen kuolemasta ovat vahvasti liioiteltuja. 

Rauli Mickelsson: Suomen puolueet. Vapauden ajasta maailmantuskaan. Vastapaino, 488 s.