Nostalgia on kullannut punamullan – vieläkö takavuosien mahtiakselista olisi nykyajan pulmien ratkojaksi?

Politiikassakin menneitä, ”parempia” aikoja on tapana muistella usein tyyliin ”siihen aikaan kuin isä lampun osti”.

Monen varttuneemman poliitikon ja kansalaisen silmäkulmaan pusertuu nostalgian tippa, kun mieleen muistuu suomalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ja kulta-aika 1960- ja 1970-luvuilla.

Siinä isossa roolissa oli 1930-luvulla pohjustettu työväen ja talonpojan liitto, sosiaalidemokraattien ja maalaisliitto-keskustan punamullaksi kutsuttu poliittinen yhteistyö. Sen hedelmiä ovat muun muassa peruskoulu ja vuoden 1972 kansanterveyslaki, jolla kuntiin luotiin terveyskeskukset.

Niistäkin ajoista, poliittisina johtotähtinään SDP:n Rafael Paasio ja Kalevi Sorsa ja keskustan Johannes Virolainen, on kuitenkin kulunut jo lähes puoli vuosisataa.

Punamullan kultakausi päättyi monen mielestä jo vuonna 1987, kun presidentti Mauno Koiviston käsiohjauksessa syntyi historiallinen sinipunahallitus. Sen jälkeen punamulta on ollut vallassa vain yhden vaalikauden, vuodesta 2003 vuoteen 2007.

Oliko punamulta siis vain hyvien aikojen hallituskokoonpano, joka ei nykyisissä ankeammissa oloissa menestyisi?

Toistaiseksi viimeisen punamultahallituksen pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) myöntää, ettei punamultaa ole oikein kovissa oloissa testattu.

Mielikuvia löperöstä jakopolitiikasta voi olla kuitenkin hyvä tarkistaa. Vanhanen muistuttaa oman hallituksensa noudattaneen myönteisen talouskehityksen aikanakin pilkuntarkasti vaalikauden alussa sovittuja kehyksiä.

– Eli suunnitelmaa noudatettiin, menojen annettiin jonkin verran kasvaa, mutta myös verokevennyksiä tehtiin ja velkaa maksettiin pois. Mutta kyettiin pitämään kiinni siitä, että talouskasvun hedelmiä ei pantu ekstramenoihin, vaan sitten kevennettiin velkataakkaa.

Vanhasen mukaan kurinalaisuutta oli kuitenkin helpompi harjoittaa olosuhteissa, joissa talous kasvoi. Perinteiset isot puolueet keskusta, SDP ja kokoomus ovat hänen mukaansa kaikki kuitenkin valmiita talousolosuhteissa tapahtuvissa muutoksissa pragmaattiseen, rationaaliseen toimintaan, jossa ideologiat eivät kovin paljon paina.

– Se koskee sekä julkisen sektorin säästöjä että verotukseen liittyviä ratkaisuja.

Myöskään SDP:tä lähellä olevan ajatuspajan, Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja Mikko Majander ei suoralta kädeltä niele näkemystä punamullasta pelkkien hyvien aikojen hallituspohjana.

Hän muistuttaa, että 1970-luvun Suomen konsensus-Suomeen ja Korpilammen henkeen mentiin punamullan voimin, kun ennen kaikkea sosiaalidemokraatit päivittivät talouspoliittista linjaansa.

Majander muistuttaa, että hallitusten kyky ”koviin” päätöksiin riippuu myös puolueiden sisäisestä yhtenäisyydestä ja niiden johtajien asemasta.

– Kovissa ajoissa tai ankarissa päätöksissä on olennaista, että puoluejohdolla on vahva legitimiteetti ja asema, jolla pystyy pitämään omat rivit suorassa. Tämä pätee ihan yhtä lailla, on kyse sitten porvarihallituksesta tai punamullasta.

Sosiaalidemokraattien kanssa on vaikeaa kabinetissa, mutta helppoa julkisuudessa.

Hallitusneuvottelujen jälkeen kaikilla puolueilla on tapana vannoa toisilleen tukea niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin kuin vastavihityllä parilla. Arki tulee vastaan kuitenkin nopeasti pikkuasioistakin kehkeytyvine riitoineen.

Puolueita ei ole veistetty samasta puusta. Keskustassa niin SDP:n kuin kokoomuksenkin oikut hallituskumppaneina tunnetaan hyvin.

Muuan sisäpiiriläinen luonnehtii, että ”sosiaalidemokraattien kanssa on vaikeaa kabinetissa, mutta helppoa julkisuudessa, kokoomuksen kanssa on helppoa kabinetissa, mutta vaikeaa julkisuudessa”.

SDP:n kovuus neuvottelupöydissä ei ole pelkkä myytti. Puolueen kulttuuri kumpuaa paljolti työmarkkinamaailmasta, jossa on totuttu vääntämään sitkeästi pienistäkin asioista.

Siihen törmäsi vuoden 2011 hallitusneuvotteluissa myös kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen, joka heitti neuvottelujen vitkaiseen etenemiseen turhauduttuaan SDP:n ulos hallitusneuvotteluista vasemmistoliitto kainalossaan.

Viimeisin punahallituskaan ei syntynyt helpolla. Keskustan ja SDP:n suhteita jäyti repivä vaalikamppailu keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen lyötyä ulkopolitiikalla pääministeri Paavo Lipposta (sd.).

Säätytalossa syntyi lopulta hallitusohjelma, joka oli äärimmäisen yksityiskohtainen. Vanhasen mukaan SDP on hyvin tarkka paitsi siitä, mitä se itse saa, myös siitä mitä naapurille annetaan. Vanha kuva siitä, että punamullassa tehdään diilejä, lehmänkauppoja, pitää hänen mukaansa myös paikkansa.

– Yhtä asiaa vastassa on toinen asia, Vanhanen kiteyttää.

Myös hallituksen alkutaivalta leimasi tietty epäluottamus keskustan ja SDP:n välillä.

– Koska en voinut olla varma siitä, haluavatko he todella tehdä pitkäjänteistä yhteistyötä vai hakevatko seuraavaa tilannetta, jolla voitaisiin saada uudet vaalit aikaan. Heillähän oli sisällään aika paljon sitä henkeä, että oli väärä vaalitulos.

Luottamusta Vanhanen yritti rakentaa linjaamalla, että ministerien ei sovi kiistellä julkisuudessa neuvottelujen alla olevista asioista. Hän päätti myös tukea aina esittelevää ministeriä virkanimityksissä puolueesta riippumatta.

Vanhasen punamultahallituksen erikoisuuksia oli, että SDP:n puheenjohtaja Lipponen jäi hallituksen ulkopuolelle eduskunnan puhemieheksi. Ministeriryhmää johtanut Antti Kalliomäki oli kuitenkin erittäin kokenut poliitikko, jonka sana piti.

Myöskään SDP:n eduskuntaryhmältä ei Vanhasen mukaan tullut sellaista painetta, jonka vuoksi jo sovittuja päätöksiä olisi tarvinnut avata.

Vanhasen punamulta istui tanakasti koko vaalikauden, vaikkei yhteiselo aina helppoa ollut.

Ex-pääministeri sanoo suoraan, että SDP teki paljon työtä tehdäkseen pääministeripuolueen aseman mahdollisimman kiusalliseksi omien äänestäjien edessä erityisesti keskustalle tärkeissä maaseutuun, maatalouteen ja aluetalouteen liittyvissä kysymyksissä.

Vanhasen mukaan myöskään keskustan ja SDP:n ideologista eroa sosiaalipolitiikassa ei kannata kiistää. Perusturvapuolueen ja ansioturvapuolueen ero on todellinen ja näkyvä.

– Esimerkiksi alimmissa kansaneläkkeissä jouduttiin taistelemaan yksittäisistä euroista, ne olivat todella syviä kiistoja. Kun taas sitten kokoomuksen kanssa kyettiin tekemään takuueläkeuudistus ja kerralla sadan euron tasokorotus.

Vanhanen sanoo, ettei ole ollenkaan varma, olisiko SDP:n kanssa saatu perustulostakaan edes kokeilua aikaiseksi.

– Sen verran tiukka on tämä ajattelutapa, joka lähtee tästä ansioturvalogiikasta.

Vaikka SDP ja keskusta ovat aika ajoin olleet kuin tuli ja vesi, punamullalla on kiistattomat historialliset aikaansaannoksensa.

Vanhanen kiittelee punamullan syvää ulkopoliittista yhteisymmärrystä joka on jatkunut näihin päiviin, hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden luomista unohtamatta.

Vanhasen mukaan myös julkisen sektorin kehittäminen tehtiin juuri oikeaan aikaan. Sodan jälkeen pitkään heikoilla ollut yksityinen sektori ei olisi kyennyt työllistämään suuria ikäluokkia. Tosin tietynlainen laskukin siitä on jälkikäteen syntynyt.

– Nyt kun suuret ikäluokat ovat siirtyneet ja viimeisetkin siirtymässä eläkkeelle, niin kipuillaan sen kanssa, että mitä tälle julkiselle sektorille tehdään.

Punamulta on minusta johdonmukainen, realistinen ja luotettava vaihtoehto.

Erkki Tuomioja

SDP:n veteraanikansanedustaja ja entinen ministeri Erkki Tuomioja nostaa punamullan suurimmaksi ansioksi kansan yhdistämisen talvisodassa, kun siihen asti ulkopuolella pidetty väestönosa integroitiin yhteisessä hädässä kaikkia puolustamaan.

Ulkopolitiikassa entinen ulkoministeri pitää SDP–keskusta-akselia erinomaisesti toimivana edelleenkin, eikä punamulta ei ole hänen mielestään ulkopoliittisesti muita hallituspohjia varovaisempi vaihtoehto.

– Ei, vaan se on minusta johdonmukainen, realistinen ja luotettava, hän määrittelee.

Tuomiojan mukaan punamulta-akselin ongelmana on toisinaan ollut pikkunäppärä valtapolitikointi.

– Silloin kun siitä on päästy yli, on kyllä pystytty vähän erilaisista lähtökohdista asioista sopimaan.

Mikko Majander muistuttaa, että punamulta rauhoitti vuosikymmenet suomalaista yhteiskuntaa pitämällä ääriliikkeet sivussa. Sen sisään oli kuitenkin rakentuneena tietynlainen vastakkainasettelu teollistettavan palkansaaja-Suomen ja maatalous-Suomen välillä.

– Nehän kilpailivat ankarasti keskenään ja se väkisin johti sitten tällaiseen sulle-mulle -jakoon.

Majander näkee, että punamulta hapantui lopulta 1980-luvulla sisältäpäin.

– Kyllä siinä lopulta oli jonkinlainen kyllästyminen siihen vääntämiseen keskenään.

Tuomiojalla on tapahtuneesta astetta konkretisoidumpi näkemys.

– Se, joka tämän pitkän yhteistyön aikanaan katkaisi, oli Paavo Väyrynen. Mutta Paavohan on vähän semmoinen, näyttää olevan yhtä suuri ongelma keskustalle kuin kenelle tahansa.

Se, joka tämän pitkän yhteistyön aikanaan katkaisi, oli Paavo Väyrynen.

Erkki Tuomioja

Hallitusvaltaa on tällä tietoa jaossa seuraavan kerran kevään 2019 eduskuntavaaleissa. Nyt oppositiossa oleva SDP saattaa lihoa kilpailemaan vakavasti jopa pääministeripuolueen paikasta. Mutta onko vuosien saatossa jo hieman pölyttymään päässeestä punamullasta vielä vakavasti otettavaksi vaihtoehdoksi?

Jos vaalitulos sallii, niin varmasti on. Keskustaa lähellä olevan ajatuspaja e2:n johtajan Karina Jutilan mielestä nykyiselle pohjalle on annettava työrauha, kun vaalikausi on kesken.

Hänen mukaansa keskustassa on kuitenkin yhä iso kannattajien ja jäsenistön joukko, joka aina vaalien jälkeen sympatiseeraa ja toivoo punamultahallitusta, jos se suinkin on mahdollista.

– Kun viimeisimmästä punamultahallituksesta on jo aikaa, voi kuitenkin syntyä romantisoituja odotuksia, Jutila muistuttaa.

Punamullan kulta-ajat lähinnä historian lehdiltä tunteva nuorkeskustalainen poliitikko Katja Asikainen arvelee, etteivät nykyinen keskusta ja SDP ehkä kovin helposti löytäisi toisiaan.

– Keskustan linjahan on nyt minun mielestäni lähempänä kokoomusta, ei vain sen takia että ollaan yhdessä hallituksessa, vaan siksi että yrittäjyys- ja työllisyyskysymykset yhdistävät voimakkaasti keskustaa ja kokoomusta nyt tällä hetkellä.

Sillä, mikä puolue pääsee hallitusta koottaessa valitsijan paikalle, on tietenkin ratkaiseva merkitys.

Vanhasen mukaan keskustan ja keskustaväen ei pidä kokea minkäänlaista huonoa omatuntoa siitä, että punamultamahdollisuuksia olisi jätetty käyttämättä.

– Koska silloin kun vaalitulos on siihen suuntaan vienyt, keskusta on siihen mahdollisuuteen usein myös tarttunut. Ja kun sosiaalidemokraatit ovat olleet valitsijan paikalla, he ovat unohtaneet punamullan, entinen pääministeri ja keskustajohtaja muistuttaa ja viittaa vuosien 1995 ja 1999 ratkaisuihin, jolloin keskusta jäi toiseksi suurimpana puolueena sivuun.

Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 3.2. Lehden voi tilata täältä .