Nationalismi vavahdutti viime vuonna – voiko järki vielä voittaa?

Syrjivät puheet eivät tiedä hyvää, mutta kansakuntien hiljainen enemmistö seisoo yhä länsimaisten arvojen takana, asiantuntijat uskovat
Reportaasi

Great Again. Punaisen lippalakin alarivi kiinnittää huomion kesken Donald Trumpin voittopuheen.

Lätsä on asetettu läpinäkyvän kuution sisään newyorkilaisen hotellin esiintymislavan reunalle, kuin kunniapaikalle.

Sellainen lippalakki päässään Trump on kiertänyt ympäri Amerikkaa pitkällä kampanjaturneellaan.

Great Again. Suureksi jälleen.

Siihen ilmaisuun kiteytyy koko maailmaa hätkähdyttäneen vaalituloksen teema.

Supervallan johtoon äänestettiin mies, joka lupaa palauttaa Amerikan loiston päivät, tuoda teollisuuden ja työpaikat takaisin ja sulkea rajat. Ja tehdä Amerikasta taas maailman ykkösen.

Ylitsepursuava kansallistunne on Yhdysvalloissa arkipäivää. Trumpin puheissa se menee kuitenkin vielä paljon pidemmälle, nationalismiksi, jolle tuntuu riittävän kannatusta.

Eikä kyse ole vain amerikkalaisesta ilmiöstä.

Euroopalla oli puoli vuotta sitten brexitinsä, ja kansallismieliset puolueet istuvat hallituksissa ainakin Puolassa, Slovakiassa, Kreikassa ja Unkarissa. Suomella on perussuomalaiset, jotka nousivat hallitukseen keväällä 2015.

Koko Eurooppa odottaa Ranskan keväisiä presidentinvaaleja, jossa äärioikeistolaiselle ja EU-kriittiselle Marine Le Penille povataan menestystä.

– Nousussa oleva nationalismi on muukalaispelkoista ja protektionistista, Helsingin yliopiston poliittisen historian professori Pauli Kettunen sanoo.

Molemmille on ominaista kansallismielinen rajojen määrittely suhteessa johonkin toiseen.

Maahanmuuttajille halutaan sanoa ei, oman maan tapoja ja kulttuuria ylikorostetaan, sisäisiä markkinoita suojellaan voimakkaasti ja ylikansallisia järjestelmiä kuten EU:ta vastustetaan.

Merkit näkyvät Kettusen mukaan etenkin Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Se huolettaa Kettusta, sillä rasistiset ja syrjivät puheet eivät tiedä mitään hyvää. Siitä historia on täynnä kipeitä muistutuksia.

Hän kuitenkin huomauttaa, että kun puhutaan nationalismin noususta, rajoitutaan yleensä vain tietyntyyppiseen nationalismiin.

Käsite voidaan ymmärtää monella tavalla. Nationalismin tutkimuksessa se nähdään myös maailmanjärjestystä koskeviksi ajattelu- ja toimintatavoiksi, joiden varassa koko systeemi toimii. Nationalismin myötä syntyneet kansallisvaltiot ovat tämän kokonaisuuden yksikköjä.

– Ei siis voida sanoa, että nationalismi olisi mennyt välillä nukkumaan ja herännyt nyt taas. Nationalismia on ollut koko ajan 1800-luvulta lähtien, Kettunen korostaa.

Nationalismia on ollut koko ajan 1800-luvulta lähtien.

Pauli Kettunen

Verdunissa Koillis-Ranskassa satoi vettä syyskuussa 1984.

Ranskan silloinen presidentti François Mitterrand ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl seisoivat vierekkäin sankarihautojen muistomerkillä.

Käsi kädessä.

Hetki värisytti monen selkäpiitä, sillä Saksa ja Ranska olivat olleet verivihollisia kahdessa Euroopan yli jyränneessä maailmansodassa 1900-luvun alussa.

Maailmansotia voi pitää nationalismin eräänlaisena verisenä huipentumana, joka johti Euroopassa äärimmäisyyksiin, miljooniin kuolleisiin ja kansanmurhiin. Siksi nationalismilla on niin paha kaiku.

Ja nyt verivihollisten johtajat seisoivat käsi kädessä. Se loi toivoa, ettei maailma rakennu kansojen vastakkainasettelulle, vaan yhteisyydelle.

Reilu vuosikymmen myöhemmin 1990-luvun alussa Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota loppui. Alkoi EU:n vahvistumisen aika ja globalisaation nousu.

Nationalismin piti loppua tähän. Francois Mitterrand ja Helmut Kohl seisoivat käsikkäin Verdunin sankarihaudoilla. (Kuva: Afp / Lehtikuva)

– Silloin ihan oikeasti ajateltiin, että nationalismi on menneen talven lumia, Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski sanoo.

Aittokoski julkaisi tänä syksynä kirjan Kuolemantanssi, jossa kierrellään ympäri Eurooppaa ja todistetaan nationalistisen ajattelun uudelleennousua.

– Se oli sellaista ylioptimismin aikaa, jolloin rakennettiin suuria yhteiseurooppalaisia hankkeita kuten Schengeniä ja yhteisvaluuttaa. Francis Fukuyama puhui historian lopusta ja liberaalin demokratian voitosta, Aittokoski jatkaa.

Eräänlaista nationalismin lepovaihetta siis, vaikkei aatesuunnan nukkumisesta voikaan puhua.

Toki Euroopassa oli Balkanin kriisinsä sekä baskien, katalaanien ja Irlannin tasavaltalaisarmeijan tyyppisten nationalistiryhmien pyrkimyksensä, mutta valtavirtaa edusti integraatio. EU laajeni itään.

Sitten tuli vuosi 2008 ja finanssikriisi. Maailmantalouteen puskivat ongelmien tuulet. Yhteisvaluutta euro ajautui sotkujen kierteeseen. Eurooppaan saapui yli miljoona pakolaista vuonna 2015.

Maailma alkoi näyttää monella tavalla epävarmemmalta, ja integraatiosta tuli epätrendikästä.

– Tällaiseen tilanteeseen nationalistien on ollut helppo iskeä. Epävarmuuden cocktailista on tullut nationalismin uusi voima, Aittokoski sanoo.

Helppous.

Sillä Aittokoski selittää sitä, miksi nationalismi saa niin paljon kannatusta. Kun maailma on muuttunut monimutkaiseksi, ihmiset hakevat turvaa helpoista vastauksista.

On helppo käpertyä sisäänpäin ja mieliä takaisin aikoihin, jolloin asiat olivat yksinkertaisempia.

Kun Syyriasta tulvii pakolaisia tai EU selvittelee Kreikan taloussotkuja, on helppo huutaa, että lopetetaan tämä kansainvälinen pelleily. Helppouden vuoksi nationalismi ja populismi niputetaan usein yhteen.

– Mutta kun se ei enää riitä, että pidetään huoli vain omista asioista. Maailmasta on tullut sellainen, että ongelmat ovat kaikkien yhteisiä, halusi tai ei, Aittokoski sanoo.

Euroopan historian professori Laura Kolbe selittää nationalismia ihmisten kokemalla merkityksettömyydellä.

Globaalissa maailmassa ihmiset tuntevat itsensä pelinappuloiksi, jotka vyöryvät tapahtumien mukana ilman ohjausta. Se luo tyhjyyttä ja turvattomuutta.

Merkitystä haetaan pienemmistä yhteisöistä, joiden toimintaan voidaan itse vaikuttaa.

– Nationalismin yksi alkuperäisiä ajatuksia oli päästä pois säätyjärjestelmän ikeestä. Kansallisuusaatteeseen on rakennettu sisään kansanvaltaisuuden ideaali, ja se näkyy minusta nykyäänkin, Kolbe sanoo.

Ongelma on se, että yhteisöt ovat aina loppujen lopuksi kuviteltuja. Menneisyyden korostamisella ja tunteilla luodaan vastakkainasetteluja ihmisten väliin.

– Hyvä kysymys on, millä perusteella kukaan voi väittää, että oman maan nationalismi on parempaa kuin jonkun toisen. Loppujen lopuksi se on kaikkialla samanlaista, Kolbe pohtii.

Millä perusteella kukaan voi väittää, että oman maan nationalismi on parempaa kuin jonkun toisen?

Laura Kolbe

Mihin tämä kaikki sitten johtaa? Vastakohtien kärjistymiseen? Yhteenottoihin? Sotaan?

Näistä teemoista puhutaan nykyään vakavasti ja varteenotettavasti. Länsimaat rämpivät jo nyt monenlaisten ristiriitojen paineessa. Yhteistyö niin valtioiden sisällä kuin niiden keskenkin uhkaa käydä entistä vaikeammaksi.

Euroopan tulevaisuuden kannalta keskeisiä vaaleja käydään vielä tänä syksynä Italiassa ja Itävallassa.

Ensi vuonna äänestetään Ranskan lisäksi Hollannissa ja Saksassa.

Hollannissa gallupeissa menestyy Geert Wildersin maahanmuuttovastainen vapauspuolue, Saksassa äärioikeistolainen AfD on saavuttanut voittoja osavaltiovaaleissa liittokansleri Angela Merkelin kustannuksella.

Eikä militaristinen ajattelu ole aina kovin kaukana nationalismin äärimuodoista. Laajamittaiseen väkivaltaan on silti vielä pitkä matka, Laura Kolbe muistuttaa.

Kolbe haluaa Aittokosken ja Kettusen tavoin valaa myös toivoa murrosten keskellä keikkuvaan maailmaan. Vakaat demokratiat eivät kaadu yhteen presidentinvaaliin tai nationalististen puolueiden menestykseen.

Kansakuntien hiljaisen enemmistön voi myös uskoa seisovan länsimaisten yhteiskuntien perusarvojen takana.

– Uskon, että enemmistön edustama järki voittaa ennen pitkää. Se voi viedä aikaa, mutta jossain vaiheessa muutoksen on tapahduttava, Aittokoski sanoo.

Vastuunkantoa hän penää poliittisilta päättäjiltä.

– Heidän pitää kyetä tarjoamaan parempia vaihtoehtoja nationalistien ehdottamien helppojen vastausten tilalle ja vakuuttaa ihmiset siitä, että liberaali demokratia on parempi tie, Aittokoski linjaa.

Oman lukunsa asiaan tuo Venäjä.

Siellä nationalistinen ideologia on voimakkaasti valtiojohteista ja ohjaa koko virallisen Venäjän politiikkaa.

Tutkija Veera Laine Ulkopoliittisesta instituutista näkee, että kansallista yhtenäisyyttä on Venäjällä pyritty rakentamaan tietoisesti jo Boris Jeltsinin kaudesta lähtien. Romahtaneen Neuvostoliiton tilalle piti löytää uusia eheyden rakentamisen välineitä.

Vladimir Putinin kaudella nationalismi on jyrkentynyt ja voimistunut. Se näkyy myös ulospäin.

Venäjän toimia Ukrainassa, Krimillä, Itämerellä ja Syyriassa on pidetty merkkeinä nationalistisesta uhosta. Lännen ja Venäjän vastakkainasettelua korostava retoriikka on voimistunut, mikä vain lisää spekulaatioita konfliktista.

Venäjän sisällä valtiollinen nationalismi nojaa perinteisiin arvoihin.

– Hyväksytyt arvot eivät kuitenkaan ole kovin sallivia. Konservatiivisuudessaan ne rajaavat monia venäläisiä ulkopuolelle. Kansaan kuuluminen edellyttää tiettyjen arvojen omaksumista, Laine selventää.

Isänmaallisuudesta on hänen mukaansa tullut Venäjällä velvoite. Kriittiset äänet voidaan helposti leimata epäisänmaallisiksi.

Laine kuitenkin muistuttaa, että yksi valtiojohtoisen nationalismin tavoitteista on ylläpitää yhteiskunnallista vakautta.

– Maassa on monia radikaaleja nationalistisia ryhmiä, jotka haluaisivat ajaa vieläkin kovempaa kansallismielistä linjaa. Valtio yrittää omalla nationalismillaan ottaa heiltä aseet pois.

Niin, onko kaikki nationalismi aina pahasta?

– Ei, sanoo jokainen haastateltava vuorollaan painokkaasti.

Kettunen puhuu kilpailukykynationalismista tai hyvinvointinationalismista, jotka esiintyvät tiuhaan suomalaistenkin päättäjien puheissa.

Paljon puhutaan esimerkiksi maabrändäyksestä. Suomea halutaan rakentaa houkuttelevaksi kansainvälisille investoinneille ja osaajille.

Kettusen mukaan oman maan kansalaisille on myös haluttu tarjota hyvää esimerkiksi rakentamalla päiväkoteja, kouluja, terveydenhuoltojärjestelmää ja monia muita palveluja.

Suomen kansallisista tunnuksista on tullut kiihkoisänmaallisten omaisuutta.

Heikki Aittokoski

Pian sata vuotta täyttävää Suomea voi monesta syystä pitää hienona asiana. Eikä ole väärin tuntea ylpeyttä täkäläisestä tasa-arvosta, sisusta, saunasta ja lätkän MM-kullasta.

Kolben mielestä tärkeää on huomata nationalismin ja patriotismin välinen ero.

– Patriotismi on isänmaallisuutta, joka sallii paljon enemmän eikä sulje ketään pois. Siihen ryhmään voin helpommin ajatella itseni.

Aittokoski määrittelee itsensä ”terveellä tavalla isänmaalliseksi”. Sen ääneen sanominen ei kuitenkaan ole aina yksinkertaista, sillä isänmaallisuus on hänen mukaansa valunut kiihkonationalistien käsiin.

– Suomen kansallisista tunnuksista on tullut kiihkoisänmaallisten omaisuutta. Suomen lippua tai leijonariipuksia käytetään muita poissulkevan nationalismin välineinä, Aittokoski sanoo.

– Vasemmiston ja maltillisen oikeiston suuri virhe on, että ne ovat pitäneet kansallistunteesta näppinsä erossa. Kun isänmaallisuutta ei ole pidetty voimissaan, kiihkeämieliset nationalistit ovat omineet sen.

Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 25.11. Lehden voi tilata täältä .