Mikä peruskoulussa mättää? – Opettajataustaiset ehdokkaat kertovat levottomuudesta ja pahoinvoinnista
Suomalainen peruskoulu kaipaisi aidosti lisää resursseja, jotta se voisi selättää kipeimpiä haasteitaan.
Se ajatus tulee selkeimpänä esiin, kun Suomenmaa haastatteli kolmea opetusalan ammattilaista eri puolilta Suomea. He kaikki ovat keskustan ehdokkaita kevään kuntavaaleissa.
Peruskoulutuksen järjestäminen on nykyisin yksi kuntien keskeisimpiä tehtäviä, kun sote-palvelut ovat siirtyneet hyvinvointialueiden vastuulle. Monet kouluun liittyvät haasteet vaatisivat kuitenkin valtakunnallisen tason päätöksiä.
Opettajien puheissa nousevat selkeimmin esiin kasvavat erityisen tuen tarpeet. Entistä useampi oppilas tarvitsee koulussa erityistä tukea pahoinvoinnin, oppimisvaikeuksien tai muiden syiden vuoksi.
Opettajilla on kuitenkin rajalliset mahdollisuudet keskittyä heidän tarpeisiinsa, kun hallittavana on koko luokka. Tilanteesta kärsivät kaikki, myös he, jotka pärjäävät hyvin normaalissa opetuksessa.
– Meiltä poistuisi aika moni ongelma, jos ryhmäkoot olisivat kohtuulliset ja tukea tarvitsevat saisivat opiskella ohjaajan tai erityisopettajan tukemina. Silloin luokanopettajilla tai aineenopettajilla olisi paremmin mahdollisuuksia tukea muita oppilaita, oululainen Sirpa Tikkala sanoo.
Hän on työskennellyt yli 20 vuotta luokanopettajana Oulussa. Viimeiset pari vuotta hän on toiminut rehtorina Merijärvellä.
Tikkalan mielestä on erittäin hämmästyttävää, ettei kouluille ole korvamerkitty rahaa esimerkiksi inkluusion järjestämiseen.
Inkluusio tarkoittaa sitä, että tukea tarvitsevat oppilaat sijoitetaan nykyisin samoihin opetusryhmiin muiden oppilaiden kanssa. Taustalla on vuoden 2010 erityisopetusuudistus.
Ideana on, että oppilaat saisivat tarvitsemaansa tukea luokkaan, mutta se ei toteudu käytännössä. Tuen tarjoaminen kaatuu yksittäisen opettajan niskaan.
Elokuussa voimaan astuva oppimisen tuen uudistus lupaa ryhmäkohtaiseen tukeen parannusta. Tikkalan mukaan hallituksen uudistukseen lupaamaa lisärahoitusta ei kuitenkaan ole korvamerkitty oppimisen tukeen.
– Kuntien talous on tiukilla ja rahoille on muitakin ottajia. Se raha pitäisi selvästi korvamerkitä oppimisen tuen järjestämiseen, jotta se oikeasti myös menisi sinne, Tikkala tähdentää.
– Vähintäänkin meidän pitäisi saada tietää, paljonko kunta on saanut tähän tarkoitukseen varattua tukea, jotta tietäisimme, mitä voimme olla vailla tuen järjestämiseen, hän lisää.
Moni päättäjä tunnistaa ongelman. Siitä on puhuttu pitkään. Käytännöt toimet ovat kuitenkin jääneet laihoiksi.
– Se tietenkin on se suurin toive, että aidosti tehtäisiin nyt päätöksiä, joilla kouluihin saataisiin lisää käsipareja ja pienempiä ryhmäkokoja.

Kaikkea ei kuitenkaan voi koulukaan tehdä. Sen sanoo Tikkalan lisäksi ääneen tamperelainen Pirjo Ala-Hemmilä.
Hän on työskennellyt luokanopettajana ja opinto-ohjaajana kaikkiaan kolmisenkymmentä vuotta. Nykyisin hän on Padasjoen peruskoulun ja lukion rehtori.
Tikkalan ja Ala-Hemmilän mukaan vanhemmuus tuntuu olevan nykyisin monilla hukassa. Lapsille ei aseteta kotona välttämättä kunnon rajoja, yhteistä aikaa vanhempien kanssa on vähän ja sen vähäisenkin täyttävät usein pelit ja älylaitteet.
Se kaikki heijastuu kouluun. Keskittyminen on vaikeaa, käytöshäiriöt kasvavat ja perusasioidenkin oppiminen vaikeutuu.
Tikkalan mukaan yhteiskunta tuntuisi kaipaavan jonkinlaista kaikille vanhemmille pakollista neuvolaa, jossa käytäisiin läpi ihan perusasioita lasten ja koululaisten kasvattamisesta.
Ala-Hemmilä puolestaan penää jonkinlaista kansallista projektia siitä, miten perheitä ja vanhemmuutta voitaisiin tukea paremmin.
Ala-Hemmilän mukaan koulut ja kunnat ovat tehneet jo hyvin paljon asian eteen. Kouluihin on tullut psykologien ja kuraattoreiden lisäksi kuntien rahoituksella kouluvalmentajia, -nuorisotyöntekijöitä ja yhteisöohjaajia. He hoitavat hyvin niitä oireita, joita lasten käytöksessä ilmenee, mutta juurisyyt ovat jossain paljon syvemmällä.
– Se ei johdu koulusta, että meillä on niin valtavan paljon pahoinvoivia lapsia. Silti koulut ovat tehneet asian eteen paljon ja muuttaneet toimintatapojaan. Se ei kuitenkaan riitä, jos koulu on ainoa, joka reagoi, sillä syyt ovat muualla, Ala-Hemmilä miettii.
Kouluja syytetään helposti myös siitä, että se on muuttunut niin paljon menneistä vuosikymmenistä. Pitäisi keskittyä perusasioihin, sanotaan.
Tämä teema nostetaan esiin etenkin silloin, kun puheeksi tulevat Suomen heikot Pisa-tulokset.
Ala-Hemmilän mukaan on aivan totta, että perusasiat ovat tärkeitä. Lasten täytyy osata lukea ja laskea aivan kuten ennenkin. Nyky-yhteiskunnassa se ei kuitenkaan enää pelkästään riitä, että lapset oppivat ymmärtämään lukemiaan sanoja ja tekstejä.
Kaikkialta tulviva mediasisältö pakottaa koulut opettamaan esimerkiksi kriittistä medialukutaitoa. Pelkästään Yhdysvalloista nähdään, millaisia järisyttäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia sillä voi olla, jos ihmiset uskovat kaiken netistä lukemansa todeksi.
Yhä uusien ja uusien tehtävien kasautuminen koulujen tehtäväksi on kuitenkin hyvin kuormittavaa, varsinkin kun resurssit ovat mitä ovat.
– Tämäkin tehtävä on sälytetty koulun tehtäväksi ja totta kai me se tehdäänkin. Mutta vaikka me edistyisimme kuinka hyvin, emme voi sille mitään, millaisia menetettyjä vuosia vanhemmuuden puute nykyisin lapsille aiheuttaa jo varhaisessa vaiheessa. Siitä pitäisi puhua enemmän.

Avoimet oppimisympäristöt nousevat nykyisin usein julkisuudessa esiin, kun puhutaan koulujen ongelmista.
Sen mainitsee myös helsinkiläinen Riina Länsikallio, jolla on myös takanaan yli kolmenkymmenen vuoden ura peruskoulun ja lukion aineenopettajana. Hänellä on kertynyt työvuosia myös Opetushallituksessa ja opettajien ammattijärjestössä OAJ:ssa.
Länsikallion mielestä avoimet oppimisympäristöt ovat aivan liian levottomia paikkoja oppimiseen, varsinkin, kun luokissa on inkluusion myötä paljon lapsia, joilla on vaikeuksia keskittyä muutenkin.
– Me aikuisetkin tiedämme, kuinka vaikea on keskittyä johonkin asiaan, jos vieressä toiset puhuvat ja hälisevät. On jännä ajatus, että lapsilta ja nuorilta se sujuisi. Avoimessa tilassa häiriöitä on tosi paljon, hän sanoo.
Länsikallion mukaan on kestämätöntä, että esimerkiksi Helsingissä on rakennettu niin sanottuja avokonttorikouluja paljon, hänen mielestään ilman tutkimustietoa.
– Jälkikäteen kouluja on sitten jouduttu korjaamaan ja niihin on pystytetty väliseiniä, kun tilat eivät ole toimineetkaan. Siihen menee todella paljon rahaa ja lasten koulutaival kärsii.
Tikkalan ja Ala-Hemmilän mukaan avokonttorikoulut ovat muoti-ilmiönä painumassa jo hiljalleen taka-alalle. Niihin liittyy paljon ongelmia, ja se on onneksi alettu ymmärtämään laajemminkin.
Vanhoihin perinteisiin koululuokkiin he eivät kuitenkaan sellaisenaan välttämättä haluaisi palata. Sekä Ala-Hemmilä että Tikkala kehuvat vuolaasti muunneltavia oppimisympäristöjä, joissa tiloja voi tarvittaessa jakaa väliseinillä, mutta tarvittaessa tiloja voi myös laajentaa suuremman ryhmän käyttöön.
– Minun käsittääkseni koulurakentaminen on menossa näistä avokonttoreista enemmän tähän suuntaan. Sitä kannatan, Tikkala sanoo.
Hänellä on itsellään paljon positiivisia kokemuksia muunneltavista oppimistiloista.
– Se vain nyt on nykypäivää, että opetustiloja voi muunnella kulloisenkin tarpeen mukaan. Ne myös mahdollistavat paremmin yhteisopettajuuden, josta en enää luopuisi.

Tikkala ja Ala-Hemmilä kehuvat myös ilmiöoppimista, joka sekin on saanut julkisuudessa jonkin verran parjausta.
Ala-Hemmilän mukaan ilmiöoppiminen mahdollistaa sen, että jotain tiettyä asiakokonaisuutta voidaan lähestyä monissa eri oppiaineissa eri näkökulmista. Se tarjoaa oppilaille syvällisemmän käsityksen jostain ilmiöstä, kuten vaikka ilmastonmuutoksesta.
Monia kuitenkin huolettaa se, hukkuvatko perusasiat hienojen ilmiöiden alle.
– Ehkä se on sellainen osa-alue, joka pitää jatkossa varmistaa aiempaa paremmin. Hyvin toteutettuna perusasiat voidaan kuitenkin oppia ilmiöoppimisessakin ihan samalla tavalla, Ala-Hemmilä muotoilee.
Länsikallio haluaa kommentoida asiaa näin:
– Ilmiöihin perustuvaa oppimista ja monialaisia kokonaisuuksia on yläkoulussa toteutettu vuosikymmenten ajan teemaviikkoina ja -päivinä sekä erityisesti valinnaisissa opinnoissa. Opetuksen arviointi perustuu kuitenkin oppiaineisiin eli tiedonaloihin.
Olennainen asia on myös koulujen koko. Kaikki kolme haastateltavaa ovat sitä mieltä, että viime vuosina trendinomaisesti lisääntyneet jättikoulut eivät ole lasten kannalta paras ratkaisu.
Länsikallion mukaan Helsingissä on rakennettu kiihtyvällä tahdilla yli 800 oppilaan kouluja.
Hänen mielestään jättikouluissa vaarantuu matalan kynnyksen puuttuminen ja kouluhyvinvoinnin tukeminen. Esimerkiksi kiusaamistapaukset jäävät helpommin pimentoon. Se on Länsikallion mielestä vakava yhteiskunnallinen ongelma.
– Näen todella tärkeänä, että oppilaat tuntevat koulun henkilökunnan ja päinvastoin. Mutta jos oppilaita on lähes tuhat, on se melko lailla mahdotonta, hän sanoo.
Länsikallion mukaan jättikouluja tehdään puhtaasti taloudelliset säästöt mielessä. Hänen mielestään siitä ei ole mitään tutkimusnäyttöä, että suuret koulut toimisivat hyvin.
– Eikä niitä taloushyötyjäkään oikeasti edes saada aikaiseksi jättikouluissa. Sama tilanne on jättipäiväkotien kohdalla.
Hänen mielestään koulujen kohdalla pitäisi painottaa myös niiden ennaltaehkäisevää merkitystä. Jokainen syrjäytyvä nuori maksaa hänen mukaansa yhteiskunnalle noin 1,2 miljoonaa euroa.
– Jos me onnistumme puuttumaan yhdenkin lapsen tai nuoren elämään varhaisessa vaiheessa ja tukemaan häntä eteenpäin, on se valtava voitto paitsi taloudellisesti, myös inhimillisesti. Jostain syystä tätä ulottuvuutta ei kuitenkaan haluta nähdä.