“Kommunismin korvaa nationalismi" – Suomen viimeinen Neuvostoliiton-suurlähettiläs ennusti Venäjän tien oikein
Erikoislähettiläs Heikki Talvitiellä on tuttavapiirissään maine valtioiden hajottajana. Talvitie toimi suurlähettiläänä vuosina 1984–1988 Jugoslaviassa ja heti sen jälkeen Neuvostoliitossa.
Kumpaakaan liittovaltiota ei enää ole. Jugoslavia hajosi väkivaltaisesti muutama vuosi lähettilään poistuttua ja Neuvostoliitto suorastaan luhistui hänen jalkojensa alta.
Talvitie palaa 30 vuoden takaisiin dramaattisiin tapahtumiin joulukuussa ilmestyneessä kirjassa Kylmän sodan päätös. Hän on kirjoittanut teoksen Neuvostoliittoa koskevat osuudet, kun taas professori Pekka Visuri vastaa sen Saksa-analyyseista.
Yhdessä miehet ovat sorvanneet kirjan loppupäätelmät. Lähteinä he ovat käyttäneet pääosin suomalaisdiplomaattien asemamaistaan lähettämiä raportteja ja keskustelumuistioita.
Talvitien komennus Moskovassa alkoi kesäkuussa 1988. Yleensä itänaapuriin passitettiin virkaiältään vanhempia diplomaatteja ja heitä oli esitetty Mauno Koivistolle tälläkin kertaa, mutta presidentti ei kommentoinut ehdotettuja nimiä mitenkään.
Talvitien hän yllättäen hyväksyi, vaikka 49-vuotias diplomaatti oli ollut suurlähettiläänä ainoastaan neljän vuoden ajan. Asian lienee ratkaissut Talvitien runsas kokemus idänsuhteista: hän oli toiminut aiemmin ministerineuvoksena Moskovassa ja ulkoministeriössä itätoimiston päällikkönä.
Itänaapurissa alkoi näkyä kriisin merkkejä pian Talvitien aloitettua lähettiläskautensa. Kansainvälinen tilanne oli lientynyt, mutta Neuvostoliiton sisällä Mihail Gorbatšovin aloittamat uudistukset takkusivat ja kommunistisen puolueen asema horjui.
Gorbatšov halusi kokeilla perestroikaan liittyneitä oppejaan pienissä Baltian maissa. Ihmisten sitouttamiseksi uudistuksiin neuvostojohdon oli annettava tilaa balttien kansallistunteen nousulle. Se nousikin niin vauhdilla, että tilanne alkoi ryöstäytyä Kremlin käsistä.
Berliinin muurin murtuminen marraskuussa 1989 vauhditti protesteja myös Neuvostoliitossa. Lopullisesti Gorbatšovin ote kirposi, kun varapresidentti Gennadi Janajevin juntta yritti kaapata vallan elokuussa 1991.
Presidentti oli eristettynä Krimillä vain 72 tuntia, mutta Talvitien mukaan aikakausi ehti sillä välin vaihtua. Gorbatšov jäi jälkijunaan ja Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsin nousi hänen ohitseen.
Suomen valtiojohto valitsi mullistusten keskellä toimintalinjakseen varovaisuuden. Suomalaiset yrittivät itsepintaisesti solmia uutta naapuruussopimusta Neuvostoliiton kanssa, vaikka koko liittovaltio oli jo käytännössä hajonnut.
Myös Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiin suhtauduttiin hyvin maltilla. Talvitiekin sai ulkoministeriöstä ohjeet, jossa painotettiin Baltian maiden olevan Neuvostoliiton sisäinen asia.
Talvitie ja Visuri pitävät varovaisuutta jälkikäteen arvioituna oikeana linjana. Yleensä imperiumien hajoaminen on ollut hyvin väkivaltaista ja suomalaisia hirvitti ajatus, että vahvasti ydinaseistetussa naapurissa alkaisi sisällissota.
– Se pakotti varovaisuuteen, jonka myös Suomi omaksui linjakseen Yhdysvaltojen ja Saksan tapaan.
Visuri ja Talvitie arvioivat Suomen kylmän sodan aikaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa muutenkin hyvin myönteiseen sävyyn. Heidän mukaansa se oli suorastaan menestystarina.
Miehet muistuttavat, kuinka ahtaista raameista Suomi hävityn sodan jälkeen lähti ja kuinka se sai vähitellen raivattua itselleen liikkumatilaa lännessä. Kylmän sodan loppuvaiheissa Suomi oli jo selvästi kokoaan merkittävämpi tekijä ja tarjosi palveluksiaan suurvaltasuhteiden liennyttämiseksi.
Talvitien ja Visurin kirja on perusteellinen katsaus kylmän sodan loppuvaiheisiin. Teksti jää kuitenkin harmittavan paperinmakuiseksi, sillä se perustuu lähinnä virallisiin arkistolähteisiin eivätkä kirjoittajat avaa henkilökohtaisia mietteitään kaaoksen keskeltä.
Sen sijaan suomalaisdiplomaattien raporteista käy hyvin ilmi, etteivät he elätelleet missään vaiheessa ruusuisia kuvia itänaapurin tulevaisuudesta. Talvitie arvioi jo lokakuussa 1990, että kommunismilta vapautuneen voimalatauksen tulisi Venäjällä korvaamaan nationalismi.
Vuoden 1992 alussa hän kirjoitti Helsinkiin, että Baltian, Ukrainan ja Valko-Venäjän itsenäistyminen oli ajamassa Venäjän puolustuksellisesti takaisin vanhoihin asemiinsa.
– Venäjällä oli nyt “siniset silmät”. Suurvallan olemus oli silti jäljellä eikä sitä pitäisi unohtaa.
Pekka Visuri ja Heikki Talvitie: Kylmän sodan päätös. Draamaa Helsingissä, Moskovassa ja Berliinissä. Into, 325 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä helmikuussa 2023. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.