Keskusta aloitti takaisintulonsa – 40 vuotta sitten käytiin punamulta-ajan vaalit, joiden myötä Suomi sai ensimmäisen "modernin" hallituksensa
Neljäkymmentä vuotta sitten käytiin ajalleen tyypilliset, silti jossain määrin murrosvaalit.
Vuodesta 1966 alkanut SDP-hegemonia jatkui. Istuva pääministeri Kalevi Sorsa otti puolueelleen viiden paika lisäyksen eli 57 paikkaa 21. maaliskuuta 1983.
SDP:n tuolloin saama äänimäärä on edelleen kaikkien aikojen suurin yhden puolueen tai listan saama äänimäärä Suomessa, jos presidentinvaaleja ei lasketa. 795 953 oli puoluetta äänestäneiden ihmisten määrä, mikä tarkoitti prosentuaalisesti 26,71 prosentin saalista.
Vaalit kääntyivät protestivaaleiksi, kun Valcon, Saloran, Nopan ja Helsingin metron jupakat herättivät korruptioepäilyjä. ”Rötösherrajahdin” aloittanut SMP nappasi peräti kymmenen lisäpaikkaa. Lisäksi vaaleissa huomioonpantavaa on laitavasemmiston riitaisuudesta johtunut alamäki. SKDL menettikin 9 paikkaa eikä siitä enää noussut vaan romahti vielä suuremmin seuraavissa vaaleissa.
Keskustaa johtivat puheenjohtaja Paavo Väyrynen ja puoluesihteeri Seppo Kääriäinen vuodet 1980–1990. Kaksikon johdolla keskusta omaksui aatteellisen tahtopolitiikan linjan ja otti voitot molemmissa 1980-luvun eduskuntavaaleissa ja nousi tasaisesti 1970-luvulla alkaneesta alhostaan.
Vuoden 1970 vaaleissa keskusta menetti 13 paikkaa ja tippui 36 edustajan puolueeksi. 1972 lähti vielä yksi paikka. 1975 tuli neljän paikan nousu, mutta 1979 taas kolmen paikan tappio. Tutut 50 edustajan tulkoset olivat kaukana haaveissa.
Kääriäinen kuvaa väitöskirjassaan (Gummerus 2002) vaalikautta 1979–1983 ajaksi, jolloin ”kehkeytyi ja vahvistui puolueen kova strategia Suomen poliittisten asetelmien muuttamiseksi”.
Aika oli erilaista. Käytännössä hallitukset rakentuivat SDP:n ja keskustan punamultayhteistyölle ja vähemmistöhallituksiakin nähtiin 1970-luvulla jokusia. Kokoomus ei ollut hallituskelpoinen 1960-luvun lopulta 1980-luvulle, sillä se oli osoittanut haitallisuutensa, sekä todellisen että osin varmasti myös kuvitellun, Suomelle tärkeissä idän-suhteissa.
Kokoomus oli ottanut 1979 suurvoiton ja 47 kansanedustajaa. Keskustan piti siis haastaa sekä SDP että nouseva kokoomus.
Kääriäisen mukaan keskustan strateginen asetelma oli pyrkiä SDP:n vastavoimaksi hallituksen sisällä. Poliittista iskukykyä pyrittiin vahvistamaan ja SDP piti haastaa konkreettisissa hallituspoliittisissa kysymyksissä. Suhteet kokoomukseenkin oli tarkoitus avata.
Tällä keskusta ottaisi luonnollisesti myös aseman johtavana SDP:n vastavoimana, eikä antaisi kokoomuksen vain lihoa oppositioasemassaan.
Keskusta osoittikin, että se on tulossa takaisin. Voittoa tuli vain kaksi paikkaa, mutta kokoomus saatiin taas laskusuuntaan ennustetusta voitosta huolimatta.
Tahtopolitiikka toi 1987 niin ikään kaksi lisäpaikkaa. Vuonna 1991 tulikin jo ”veret seisauttava vaalivoitto”.
Muissakin 1980-luvun vaaleissa mentiin eteenpäin. Jokainen kunnallisvaali toi lisää ääniosuutta ja vuoden 1988 presidentinvaali Väyrysen ollessa ehdokkaana toi yli viidesosan suomalaisten äänistä puolueelle.
Vuoden 1983 vaalien jälkeen Suomen pitkäaikaisimmaksi pääministeriksi päätynyt Kalevi Sorsa muodosti neljännen hallituksensa. SDP:n ja keskustan lisäksi hallitukseen tulivat pienemmät SMP ja RKP.
Hallitus teki suomalaisen demokratian historian kannalta kaksi ennätystä tai saavutusta. Siitä tuli ensimmäinen koko nelivuotisen kauden istunut hallitus. Tilanne oli hyvin erilainen, kun vertaa 1970-luvun hajanaiseen hallituspolitiikkaan.
Sen voi myös sanoa olleen Suomen ensimmäinen ”moderni” hallitus. Tämä siinä mielessä, että enemmistöhallituksen muodosti kokonaiseksi vaalikaudeksi kahden suuren puolueen päättämä pohja ja pääministerinä toimi suurimman puolueen puheenjohtaja. Hallituskausi betonoi periaatekokonaisuuden, vaikka heti seuraavalla kaudella pääministerinä toimikin vasta toiseksi suurimman puolueen edustaja, joka ei ollut edes puolueen puheenjohtaja.
1930-luvulla istunut T. M. Kivimäen kokoama hallitus oli edellinen pituusennätyksen haltija. Kivimäen hallitus oli keskiryhmien muodostama vähemmistöhallitus, jonka annettiin jatkaa eduskuntavaaleista huolimatta.
Sorsan hallitus istui 1456 päivää. Ennätys meni rikki heti seuraavalla kaudella, kun Harri Holkerin (kok.) johtama sinipunahallitus sai saldokseen 1458 päivää. SDP-johtaja Paavo Lipposen molemmat hallitukset istuivat kumpikin 1464 päivää päättäen kautensa vuosiin 1999 ja 2003.
Kaikkien aikojen pitkäikäisin hallitus on edellisellä eduskuntakaudella istunut keskustan Juha Sipilän (kesk.) 1470 päivän hallitus.