Historia | Kuninkaan paluusta 80 vuotta

Historia

Toinen maailmansota päättyi Euroopan sotanäyttämön osalta toukokuun alussa 1945. Natsi-Saksa antautui, ja joitain paikallisia kahakoita lukuunottamatta sotatoimet päättyivät.

Näin Norjassakin. Maahan vuonna 1940 tunkeutuneet Saksan joukot olivat maassa antautumiseen asti, ja Norjan vastarintaliike iski näitä vastaan loppuun saakka.

Lauantaina kuluneeksi tasan 80 vuotta eräästä uudelleen lunastetun itsenäisyyden merkkitapahtumasta. Norjan kuningas Haakon VII palasi maanpaosta 7. kesäkuuta 1945.

Norja oli joutunut vuonna 1940 natsi-Saksan hyökkäyksen kohteeksi. Noin kaksi kuukautta kestäneiden taisteluiden jälkeen Saksa sai Norjan haltuunsa kesäkuussa 1940.

Atlantin valtameren rannalla sijaitseva Pohjoismaa oli geostrategisesti Saksalle tärkeä alue toisaalta merellä operointiin, toisaalta Ruotsista ostetun malmin tuotannon suojaamiseen.

Saksan oli tärkeää saada myös estettyä Norjan joutuminen vihollistensa leiriin. Myös vaikkapa Yhdistynyt kuningaskunta, jonka joukkoja myös tuli taistelemaan Norjan rinnalla, olisi kyennyt operoimaan Norjasta tehokkaasti Atlantin eri osiin.

Juuri Yhdistynyt kuningaskunta nousi tärkeäksi valtioksi Norjan kannalta. Se tarjosi turvapaikan Norjan hallitukselle ja kuninkaalle. Britanniasta käsin Norjan vastarintaliike sai sodan aikana tietoa ja pakolaishallituksensa ohjeita.

Esimerkiksi Saksan ydinohjelma, joka tarvitsi Norjan Telemarkissa tuotettua raskasta vettä, saatiin seisautettua brittien ja Norjan vastarintaliikkeen yhteistyöllä.

Kuningas Haakon oli noussut Norjan valtaistuimelle vuonna 1905. Vuonna 1872 syntynyt myöhempi Norjan kuningas oli syntyjään Tanskan prinssi Carl, Tanskan kuningas Fredrik VIII:n (vallassa 1906–12) poika.

Norja oli itsenäistynyt Ruotsista kesäkuussa 1905. Tätä ennen maa oli ollut personaaliunionissa Ruotsin kanssa, ja Ruotsin kuningas toimi myös Norjan kuninkaana. Kansanäänestyksen murskatuloksen (368 208 ääntä itsenäistymisen puolesta, 184 vastaan) myötä Ruotsi taipui sallimaan Norjan itsenäistymisen.

Toisessa kansanääestyksessä samana vuonna päätettiin siitä, tulisiko Norjasta kuningaskunta vai tasavalta. 80 prosenttia äänestäjistä kannatti kuningaskuntaa, ja Norjan parlamentti suurkäräjät tarjosi kuninkuutta prinssi Carlille. Vielä vallassa ollut vanha kuningas, Carlin isosisä, Kristian IX suostui tähän, ja Carl muutti perheineen Norjan Kristianiaan (vuodesta 1924 Oslo) marraskuun 1905 lopulla.

Norjan kuninkaiden historia ulottuu 800-luvulle, jolloin Harald Kaunotukka perusti Norjan. Sittemmin Norjaa on hallittu paitsi oman maan alueelta myös Tanskasta ja Ruotsista käsin. Prinssi Carl tuli osaksi kuninkaiden jatkumoa ja tätä korostaakseen otti hyvin norjalaisen hallitsijanimen Haakon VII. Näin hän liittyi keskiaikaiseen Haakonien jatkumoon.

Suomessa Haakon vieraili vuonna 1928. Hänen valtiovierailuaan isännöi tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander.

Saksan hyökkäys huhtikuussa 1940 asetti Norjan hallitsijan ja hallituksen pohdinnan eteen. Saksa esitti heti toisena päivänä ultimaatumin kuninkaalle, että tämä määräisi vastarinnan lopettamisesta ja nostaisi pientä fasistipuoluetta johtaneen Vidkun Quislingin pääministeriksi.

Kuningas vei asian hallituksen käsittelyyn. Paikalla olleet muistavat kuninkaan esiintyneen vaikuttavasti.

Haakon totesi, että toimista päättäminen olisi hallituksen käsissä, ja hän alistuisi hallituksen päätökseen. Kuninkaalla oli kuitenkin vahva, oma kanta.

– Tunnen syvästi harteilleni asetetun vastuun, jos Saksan vaatimukseen ei suostuta. Vastuu kansani ja maani ylle lankeavasta onnettomuudesta on niin kova, että kammoksun sen kantamista. Päätöksen tekeminen on hallituksen asia, mutta minun vakaumukseni on selvä, kuningas puhui hallitukselle.

– En omalta osaltani voi hyväksyä Saksan vaateita. Se on vastoin kaikkea sitä, minkä katson velvollisuudekseni Norjan kuninkaana.

Haakon totesi myös, ettei hän tulisi nimittämään Quislingia pääministeriksi, koska ei katsonut kansan saati suurkäräjien luottavan tähän. Jos hallitus näkisi asian eri tavalla kuin kuningas, hän lupaisi luopua kruunusta ja väistyä syrjään.

Opetus- ja kirkollisasioiden ministeri Nils Hjelmtveit muisteli myöhemmin, että kuninkaan puhe teki voimakkaan vaikutuksen koko hallitukseen.

– Näimme nyt selvemmin kuin koskaan miehen sanojensa takana. Kuninkaan, joka veti rajan sille, mitä voisi asemassaan tehdä, ja jonka yli hän ei astuisi. Viiden hallitusvuoden aikana olimme oppineet kunnioittamaan kuningastamme, ja nyt, näiden sanojen myötä, hän seisoi edessämme suurmiehenä. Oikeudenmukaisena ja vahvana, johtajana kohtalokkaiden päivien keskellä.

Hallitus linjasikin, ettei kuninkaan pitäisi nimittää Quislingia pääministeriksi ja ilmoitti vain tuntien päästä Saksan suurlähettiläälle, että Saksan vaatimuksiin ei suostuttaisi.

Samana iltana Norjan ylesradio kertoi Saksan vaatimusten torppaamisesta kansalle, ja hallitus ilmoitti vastarinnan jatkuvan.

Norjan armeijan varustelutaso oli kuitenkin huono ja sotilaiden lukumäärä vähäinen. Apua saatiin liittoutuneilta, kun ranskalaisia, brittiläisiä ja puolalaisia joukkoja nousi maihin. Liittoutuneiden avulla Norja onnistui esimerkiksi valtaamaan Narvikin kaupungin takaisin.

Kuningas ja hallitus pyrkivät ensin Ruotsiin, mutta Ruotsin hallitus ei suostunut tarjoamaan turvapaikkaa. Päin vastoin Ruotsin hallitus uhkasi vangita kuninkaan, jos tämä tulisi puolueettoman Ruotsin puolelle. Haakon ei antanut tätä koskaan anteeksi.

Pakomatka jatkui lumisten vuorten ja metsien halki pohjoiseen ja länteen. Molden rannikkopitäjästä Keski-Norjasta kuningas ja hallitus saivat laivakyydin briteiltä pohjoisempaan kauemmas natsivalloittajista.

Norjalaisten yllätykseksi ja pettymykseksi liittoutuneiden joukot evakuoitiin kesäkuun 1940 alussa. Syynä tähän oli Saksan hyökkäys Ranskaan, jonka takia armeijaa tarvittiin siellä. Taistelua Norjasta olisi ollut siinä tilanteessa vaikea jatkaa jo huollon takia.

Norjalla ei ollut mitään mahdollisuutta jatkaa taistelua yksin. Kuningas evakuoitiin laivalla Isoon-Britanniaan viimeisten Tromssasta laivalla lähteneiden joukossa. 9. kesäkuuta kuningas käski lopettamaan taistelun, ja Saksa valtasi loputkin Norjan pohjoisosista. Saksa otti Norjan rautaiseen otteeseensa, ja Vidkun Quisling nousi nukkehallituksen johtoon. Vastarintaliike kuitenkin jatkoi taistelua operoiden muun muassa puolueettoman, mutta Norjaa suurelta osin sympatisoivan Ruotsin alueelta.

Hallitus jatkoi toimintaansa pakolaishallituksena Britannian Lontoosta käsin. Pääministerinä jatkoi työväenpuolueen Johan Nygaardsvold. Hallitusta laajennettiin laajaksi koalitiohallitukseksi.

Kuningas asettui ensin Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsijan linnaan Buckinghamin palatsiin kuningasperheen vieraana, mutta Lontoon pommitusten alettua muutamaa kuukautta myöhemmin kuningasperhe muutti Lontoosta länteen Berkshiren maaseudulle. Hän vietti aikaa myös Skotlannissa. Sodan aikana kuningas kävi viikottain pakolaishallituksen kokouksissa ja puhui radiolähetyksissä, jotka lähetettiin Norjaan. Radiopuheet tekivät kuninkaasta merkittävän hahmon vastarinnalle.

Saksassa painostettiin Norjaa lakkauttamaan kuninkuus, ja Norjasta pyydettiinkin Saksan uhkailujen vuoksi, että kuningas luopuisi kruunusta. Hän ei tähän suostunut.

Kun kuningas kieltäytyi toistamiseen, Norjan saksalainen valtakunnankomissaari Josef Terboven totesi kuninkaan menettäneen oikeutensa palata valtaistuimelle. Samalla Terboven kielsi Norjan demokraattiset puolueet. Quislingin Nasjonal Samling luonnollisesti jatkoi Saksan norjalaisena työkaluna.

Haakonista tuli monella tavalla vastarinnan symboli. Kuninkaan H7-monogrammia kirjailtiin, kaiverrettiin tai kirjoitettiin eri yhteyksiin kertomaan vastarinnasta ja uskosta Norjan vapautumiseen. Vastaavalla tavalla Tanskan kuningas Kristian X:n, Haakonin veljen, monogrammia käytettiin Tanskassa.

Natsihallinto joutui Norjassakin antautumaan ja lopettamaan toimensa, kun Saksa toukokuussa 1945 antautui ehdoitta. Kuningas palasi 7. kesäkuuta, päivälleen viisi vuotta pakenemisensa jälkeen. Päivä on myös Norjan itsenäisyyspäivä, sillä 7. kesäkuuta 1905 Norja irtautui valtioliitosta Ruotsin kanssa.

Joidenkin lähteiden mukaan kuningas palasi jo 6. kesäkuuta 1945, mutta kesäkuun 7. päivä jäi puheisiin, sillä se sopii hyvin suureen tarinaan Norjan itsenäisyydestä.

Natsikomissaari Terboven oli tehnyt itsemurhan, ja nukkepääministeri Quisling tultaisiin tuomitsemaan kuolemaan maanpetoksesta.

Sodan jälkeen Haakon VII luopui poliittisesta roolistaan, ja toimi vain perustuslaillisten velvollisuuksiensa puitteissa. Heti 1945 hän teki laajan kiertueen ympäri Norjan. Nyt kuningas oli paikalla ja kansansa keskuudessa, kun viiden vuoden ajan hän oli ollut läsnä vain radioaaltojen kautta.

Haakon kaatui kylpyhuoneessa vuonna 1955 ja menetti tämän myötä kävelykykynsä. Tämä masensi kuningasta syvästi. Hän kuoli vuonna 1957 olleessaan 85 vuoden ikäinen. Valtaistuimelle nousi Haakonin poika Olavi V.

Haakonia pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä norjalaisista. Hänen roolinsa kansansa yhdistäjänä jo ennen sotaa oli tärkeä. Kuninkaan vuoden 1927 ilmoitus, että hän oli myös kommunistien kuningas, tasoitti poliittisia riitoja.

Tällä hetkellä Norjan valtaistuimella hallitsee Haakonin pojanpoika Harald V.